Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1976. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1976. Näytä kaikki tekstit

lauantai 3. huhtikuuta 2021

TED NUGENT - FREE-FOR-ALL (1976)

Free For All (1976) on albumina väliinputoaja. Jälkiviisaana näin on helppo sanoa. Levy ilmestyi vahvan soolodebyytin, Ted Nugent (1975), ja monien parhaaksi nostaman Ted-levyn Cat Scratch Feverin (1977) välissä. Itsekin olen oppinut arvostamaan tätä levyä vasta paljon myöhemmin kuin kahta muuta edellä mainittua teosta. Jotenkin on aina tullut helpommin tartuttua noihin kahteen muuhun akuutin Ted-kuumeen hoitona. Cat Scratch Feverin saama arvostus ja menestys ovat vähän epäreilustikin jättäneet Free For Allin varjoonsa.

     Levyn tekemistä varjosti Tedin luottokumppanin kitaristi/vokalisti Derek St. Holmesin lähtö bändistä kesken levytyksen. Ted Nugent ei varmasti ole tinkimättömyydessään ollut mikään helppo duunikaveri. Ja tarkennuksena, että tämä kirjoitus ei mene nyt lainkaan syvemmälle Tedin poliittisiin mielipiteisiin tai äijän pölhöihin puheisiin ja tekoihin. Kun puhun Tedin luonteesta, tarkoitan hänen tinkimättömyyttään ja luovaa hulluuttaan muusikkona, ei mediapellenä. St. Holmesin ja Nugentin välit olivat kiristyneet debyyttilevyn jälkeisellä kiertueella. St. Holmes lähti bändistä ensimmäisen, mutta ei viimeisen kerran. Historia tulisi toistamaan itseään.

   St. Holmes oli myös tyytymätön tuottaja Tom Wermanin työskentelyyn. Voin helposti yhtyä tähän mielipiteeseen. Free For Allin soundeja vaivaa tietty aneemisuus kautta linjan. Ihmetellä sitä kuitenkin sopii, sillä Tom Werman oli kuitenkin onnistunut luomaan Tedin debyytille huomattavasti paremmin potkivan äänimaiseman. Tom Werman oli 70-luvulla Epic Recordsin luottomiehiä tuottajan pallilla ja eteni alalla erittäin halutuksi ja arvostetuksi kaveriksi. Varsin pätevä mies monen levyn takana, mutta erimielisyyksiäkin ollut ja sanomista tullut. Parhaana esimerkkinä Twisted Sisterin Stay Hungry (1984). Bändi ei lopulta ollut lainkaan tyytyväinen tuon levyn soundeihin ja Dee Snider onkin jaksanut näihin päiviin asti mollata Wermanin työtä. Tom Werman on itse kuitannut Sniderin puheet kiittämättömän paskiaisen huuteluksi. Stay Hungry kuitenkin myi miljoonia ja nosti Twisted Sisterin hetkeksi maailman halutuimmaksi bändiksi. Mistään en ole kuullut Tedin haukkuneen Free For Allin soundeja, mutta minä teen sen nyt Ted-sedän puolesta.

    Derek St. Holmesin lähtö osui pahaan paikkaan. Muutamat vokaalit hän oli ehtinyt levyttää, mutta levy kaipasi uutta laulajaa. Tom Werman sai hommattua Meat Loafin vetämään narulle viisi albumin kappaleista. Meat Loaf saatiin mukaan 1000 taalan kertakorvauksella. Ajoitus oli hyvä, sillä vuoden päästä lihamurekkeella olisi ollut aivan eri luokan hintalappu. Meat Loafin Bat Out of Hell (1977) on tähän päivään mennessä tainnut myydä maailmanlaajuisesti yli 50 miljoonaa kappaletta. Meat Loafin vokalisoinnit Ted Nugentissa ovat kuitenkin mainio sivuhaara ja lisämauste Nugentin ns. kultakauden levyissä. Meat Loaf istuu arvattavasti loistavasti mahtipontisempiin vetoihin kuten Writing on the Wall ja Together. Eikä valittamista myöskään suoraviivaisemmissa rokkauksien tulkinnoissa ole. Mutta kun vertaa esimerkiksi originaalia Street Rats -kappaletta vuoden 1999 CD:llä julkaistuun bonariin, jossa Derek St. Holmes vetää vokaalit, täytyy myöntää että taidelaulaja Meat Loafin hönkäily häviää selkeästi rokkaavammalle St. Holmesille. St. Holmes palasi onneksi hyvinkin pian bändiin.

    Missään vaiheessa itseäni ei kiusaa levyllä hääräävät kolme eri tyyppistä laulajaa. Päinvastoin se vain tuo moninaisuutta ja lisää ulottuvuutta. Toki olisi voitu vielä hieman miettiä kuka vetää ja minkäkin biisin, mutta nämä nyt ovat niitä kuuluisia makuasioita. Free For All ansaitsee paikkansa Ted Nugentin klassikkoalbumien joukossa ja on sen myös saanut. Se on myös ensimmäinen Yhdysvalloissa platinamyyntiin yltänyt Nugentin albumi. Ja tästähän se menestys vasta alkoi.

 

 

 

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

STATUS QUO - BLUE FOR YOU (1976)




Status Quo saapui huhtikuussa Turun Logomoon "jäähyväiskiertueellaan". Suunnitelmissa ei missään vaiheessa ollut mennä kyseiselle keikalle. Satuin eräänä viime talven aamuna ajelemaan Nissanillani työmatkaa kuunnellen sivukorvalla Radio Cityn aamushowta. Kinaret ja Honkamikko kertoivat kilpailusta, jossa tulisi kertoa paras inttimuisto. Palkintona parhaan armeijan harmaista  muistelon kertovalle olisi liput Status Quon keikalle. Muistan miettineeni ajaessani, että jo on tyhmä kilpailu. Moiseen en osallistuisi ikuna...kunnes mieleen välähti muistikuva Örön saaresta vuodelta 1991. Hetken päästä pölisin suorassa lähetyksessä ja voitin liput Turun Quon keikalle. Tiesin jo etukäteen, että tarinani vie voiton. En kerro sitä tässä ja nyt. Jos joku haluaa sen kuulla, voin edelleenkin erinäisiä hyödykkeitä, kuten ruoka, juoma, raha tai vaikkapa konserttiliput, vastaan kertoa inttitarinani, mutta huvin vuoksi en niitä aikoja halua muistella. Sitä paitsi se on hyvä juttu :).

Tämän pitkän alustuksen tarkoituksena ei ole suinkaan saada sinua nukahtamaan, rakas blogini aktiivinen seuraaja. Tarkoitus on todeta, ettei Status Quo ole juurikaan tätä ennen ollut must-listallani ihan sinne korkeimmalle rankattuja pumppuja. Toki tiesin hitit, mutta nehän nyt tietävät kaikki. Tuo Logomon keikka vain oli törkeän kova. Vaikka lavalla oli jo elinkaarensa loppua kohti kulkeva orkesteri, niin jumatsuikka miten se kulki. Etukäteen tietysti mietitytti edesmenneen Rick Partiffin puuttuminen. Mistään eläkeukkojen villasukkahiippailusta salaa viinakaapille ei todellakaan ollut kyse. Kaikesta huomasi kuinka hyvin rasvattu kone Status Quo edelleen on. Sen tiukka yhteensoitto ja kaikesta ulospäin suuntautuva riemu yhdistettynä vielä Francis Rossin kuivakkaaseen brittihuumoriin välispiikeissä, joista yleisöstä vessaan kesken keikan hiipivät kaljaa ennen keikkaa rakkonsa täyteen lipittäneet keski-iän ylittäneet suomalaismiehet sekä Logomon yli-innokkaat "täällä pitää yleisön istua" -vaksitkin saivat osansa. Juttelin keikan jälkeen Quota pitempään fanittaneen henkilön kanssa, jonka mielestä Status Quo oli enää tänä päivänä vain pelkkä tribuutti tai kopio itsestään. Hän oli nähnyt yhtyeen aikoinaan jo 80-luvulla, jolloin se oli "oikeesti kova". Mietin vain, että kuinka perhanan kova se livenä oli silloin, kun se nytkin pesi rekka-autollisen nuoremman polven yrittäjiä ihan tosta vaan.

Tämä kaikki monien sattumien summa on saanut aikaan sen, että levyhyllyyni on ilmestynyt parin kuukauden aikana jo useampi Status Quo -albumi, joista tartun tänään kiinni tähän farkkulättyyn. Blue For You on Status Quon jo yhdeksäs albumi ja osuu bändin ns. kultakauteen. Edellinen On The Level (1975) oli sisältänyt ykköshitin Down Down. Blue For You:ta tehdessään yhtye tuskin koki suuria paineita menestyksen jatkamiseksi. Bändissä oli kolme tasavahvaa biisintekijää. Alan Lancaster, Francis Rossi ja Rick Partiff saivat väännettyä jokainen vahvoja ralleja farkkutakkiensa

taskuista. Ja se menestyksen kaava oli jo keksitty. Korjataan sen verran että biisintekijöitä oli neljä, koska yhtyeen ns. viides jäsen Bob Young osallistui vahvalla panokseellaan kappaleiden työstämiseen. Young oli ennenkin teroittanut sulkakynäänsä ollen mukana Quo-hittien kanssakirjoittajana. Eikä minkä tahansa kappaleiden vaan sellaisten kuin Caroline, Down Down, Paper Plane...muutamia mainitakseni. Eli melko merkittävä ja tärkeä heppu Rossille ja kumppaneille. Soittaapa Young huuliharppua b-puoliskon avaavalla Rolling Home -kappaleella, jota hän ei yllättäen olekaan ollut säveltämässä. Joka tapauksessa mieleenkiintoinen ukko tämä Young. Ei koskaan ole kuulunut Status Quon miehistöön virallisesti, mutta on erittäin tärkeä osa bändiä. Satunnaisilla keikoilla ukko on harppunsa kanssa lavalla nähty. Huippu jätkä!

Täräytin tämän vinyylin pyörimään kuunneltuani ensin In The Army Now (1986) -levyn. Army on sinällään loistava levy ja täynnä hienoja biisejä, mutta kun sen hieman ehkä Status Quolle sopimattoman ylituotetun kasarisoundin jälkeen tärähti Blue For Youn eka biiisi Is There A Better Way soimaan, unohtui In The Army Now mielestä kahdessa sekunnissa. Status Quo täräyttää luulot pois kolmella ekalla kappaleella, putsaa pöydän ja räjäyttää lian pois paremmin kuin Andy. Mad About You ja Ring Of A Change jatkavat tiukkaa riffittelyä ja junttaavaat kuulijan kiinni sohvaan. Vasta neljäs, levyn nimibiisi Blue For You, antaa tilaisuuden vetää henkeä. Ensimmäisen kerran kuultuna olin jopa pettynyt Blue For Youn rikkoessa kolmen ensimmäisen kappaleen euforisen hillittömän menon. Kuunneltuani levyä enemmän huomaan sen sittenkin sopivan seesteisempänä tarjottuun  paikkaan hyvin. Koska a-puolen päättää Rain. joka on levyn raskain kappale. Yllätten bändi päätti julkaista sen myös ensimmäisenä singlenä. Sikäli yllättävää koska radioystävällisempiäkin hittivaihtoehtoja olisi löytynyt. Ihan väärä se ei singleksi kuitenkaan ollut, koska se nousi brittien singlelistalla sijalle seitsemän.


Rain, Hollanti-sinkun kansi

    B-puolelle siirryttäessä Rolling Home saa menojalan vatkaamaan jälleen vimmatusti. That´s a Fact ei anna armoa vaan ajaa kuin jyrä kuulijan yli. Sen sijaan basisti Lancasterin rustaama Ease Your Mind on ehkä levyn turhanpäiväisin renkutus kabareemaisine elkeineen. Tulee tunne, ettei levy taida jaksaa ihan loppuun asti...mutta mutta vielä on viimeinen biisi tulossa. Partiff/Young -yhteistyön tulos Mystery Song. Sehän potkii taas kuin muuli jättäen hymyn hölmistyneen kuulijan kasvoille. Kappale julkaistiin editoituna versiona singlenä. Alkuperäinen albumiversio kestää yli kuusi minuuttia ja loppuu hieman omituiseen jorailuun. Samantapaisella teemalla kappale toki alkaakin, joten ehkä se omalla tavallaan sulkee ympyrän. Blue For You on hieno levy. Myös orkesterin asuvalinta kannessa miellyttää tällaista koko ikänsä farkkutakki päällään kulkenutta rokua. Tähän jos lisää vähän nahkaa, niin päädytäänkin jo Saxoniin.