STATUS QUO - BLUE FOR YOU (1976)

Status Quo saapui huhtikuussa Turun Logomoon "jäähyväiskiertueellaan". Suunnitelmissa ei missään vaiheessa ollut mennä kyseiselle keikalle. Satuin eräänä viime talven aamuna ajelemaan Nissanillani työmatkaa kuunnellen sivukorvalla Radio Cityn aamushowta. Kinaret ja Honkamikko kertoivat kilpailusta, jossa tulisi kertoa paras inttimuisto. Palkintona parhaan armeijan harmaista  muistelon kertovalle olisi liput Status Quon keikalle. Muistan miettineeni ajaessani, että jo on tyhmä kilpailu. Moiseen en osallistuisi ikuna...kunnes mieleen välähti muistikuva Örön saaresta vuodelta 1991. Hetken päästä pölisin suorassa lähetyksessä ja voitin liput Turun Quon keikalle. Tiesin jo etukäteen, että tarinani vie voiton. En kerro sitä tässä ja nyt. Jos joku haluaa sen kuulla, voin edelleenkin erinäisiä hyödykkeitä, kuten ruoka, juoma, raha tai vaikkapa konserttiliput, vastaan kertoa inttitarinani, mutta huvin vuoksi en niitä aikoja halua muistella. Sitä paitsi se on hyvä juttu :).

Tämän pitkän alustuksen tarkoituksena ei ole suinkaan saada sinua nukahtamaan, rakas blogini aktiivinen seuraaja. Tarkoitus on todeta, ettei Status Quo ole juurikaan tätä ennen ollut must-listallani ihan sinne korkeimmalle rankattuja pumppuja. Toki tiesin hitit, mutta nehän nyt tietävät kaikki. Tuo Logomon keikka vain oli törkeän kova. Vaikka lavalla oli jo elinkaarensa loppua kohti kulkeva orkesteri, niin jumatsuikka miten se kulki. Etukäteen tietysti mietitytti edesmenneen Rick Partiffin puuttuminen. Mistään eläkeukkojen villasukkahiippailusta salaa viinakaapille ei todellakaan ollut kyse. Kaikesta huomasi kuinka hyvin rasvattu kone Status Quo edelleen on. Sen tiukka yhteensoitto ja kaikesta ulospäin suuntautuva riemu yhdistettynä vielä Francis Rossin kuivakkaaseen brittihuumoriin välispiikeissä, joista yleisöstä vessaan kesken keikan hiipivät kaljaa ennen keikkaa rakkonsa täyteen lipittäneet keski-iän ylittäneet suomalaismiehet sekä Logomon yli-innokkaat "täällä pitää yleisön istua" -vaksitkin saivat osansa. Juttelin keikan jälkeen Quota pitempään fanittaneen henkilön kanssa, jonka mielestä Status Quo oli enää tänä päivänä vain pelkkä tribuutti tai kopio itsestään. Hän oli nähnyt yhtyeen aikoinaan jo 80-luvulla, jolloin se oli "oikeesti kova". Mietin vain, että kuinka perhanan kova se livenä oli silloin, kun se nytkin pesi rekka-autollisen nuoremman polven yrittäjiä ihan tosta vaan.

Tämä kaikki monien sattumien summa on saanut aikaan sen, että levyhyllyyni on ilmestynyt parin kuukauden aikana jo useampi Status Quo -albumi, joista tartun tänään kiinni tähän farkkulättyyn. Blue For You on Status Quon jo yhdeksäs albumi ja osuu bändin ns. kultakauteen. Edellinen On The Level (1975) oli sisältänyt ykköshitin Down Down. Blue For You:ta tehdessään yhtye tuskin koki suuria paineita menestyksen jatkamiseksi. Bändissä oli kolme tasavahvaa biisintekijää. Alan Lancaster, Francis Rossi ja Rick Partiff saivat väännettyä jokainen vahvoja ralleja farkkutakkiensa

taskuista. Ja se menestyksen kaava oli jo keksitty. Korjataan sen verran että biisintekijöitä oli neljä, koska yhtyeen ns. viides jäsen Bob Young osallistui vahvalla panokseellaan kappaleiden työstämiseen. Young oli ennenkin teroittanut sulkakynäänsä ollen mukana Quo-hittien kanssakirjoittajana. Eikä minkä tahansa kappaleiden vaan sellaisten kuin Caroline, Down Down, Paper Plane...muutamia mainitakseni. Eli melko merkittävä ja tärkeä heppu Rossille ja kumppaneille. Soittaapa Young huuliharppua b-puoliskon avaavalla Rolling Home -kappaleella, jota hän ei yllättäen olekaan ollut säveltämässä. Joka tapauksessa mieleenkiintoinen ukko tämä Young. Ei koskaan ole kuulunut Status Quon miehistöön virallisesti, mutta on erittäin tärkeä osa bändiä. Satunnaisilla keikoilla ukko on harppunsa kanssa lavalla nähty. Huippu jätkä!

Täräytin tämän vinyylin pyörimään kuunneltuani ensin In The Army Now (1986) -levyn. Army on sinällään loistava levy ja täynnä hienoja biisejä, mutta kun sen hieman ehkä Status Quolle sopimattoman ylituotetun kasarisoundin jälkeen tärähti Blue For Youn eka biiisi Is There A Better Way soimaan, unohtui In The Army Now mielestä kahdessa sekunnissa. Status Quo täräyttää luulot pois kolmella ekalla kappaleella, putsaa pöydän ja räjäyttää lian pois paremmin kuin Andy. Mad About You ja Ring Of A Change jatkavat tiukkaa riffittelyä ja junttaavaat kuulijan kiinni sohvaan. Vasta neljäs, levyn nimibiisi Blue For You, antaa tilaisuuden vetää henkeä. Ensimmäisen kerran kuultuna olin jopa pettynyt Blue For Youn rikkoessa kolmen ensimmäisen kappaleen euforisen hillittömän menon. Kuunneltuani levyä enemmän huomaan sen sittenkin sopivan seesteisempänä tarjottuun  paikkaan hyvin. Koska a-puolen päättää Rain. joka on levyn raskain kappale. Yllätten bändi päätti julkaista sen myös ensimmäisenä singlenä. Sikäli yllättävää koska radioystävällisempiäkin hittivaihtoehtoja olisi löytynyt. Ihan väärä se ei singleksi kuitenkaan ollut, koska se nousi brittien singlelistalla sijalle seitsemän.

Rain, Hollanti-sinkun kansi

    B-puolelle siirryttäessä Rolling Home saa menojalan vatkaamaan jälleen vimmatusti. That´s a Fact ei anna armoa vaan ajaa kuin jyrä kuulijan yli. Sen sijaan basisti Lancasterin rustaama Ease Your Mind on ehkä levyn turhanpäiväisin renkutus kabareemaisine elkeineen. Tulee tunne, ettei levy taida jaksaa ihan loppuun asti...mutta mutta vielä on viimeinen biisi tulossa. Partiff/Young -yhteistyön tulos Mystery Song. Sehän potkii taas kuin muuli jättäen hymyn hölmistyneen kuulijan kasvoille. Kappale julkaistiin editoituna versiona singlenä. Alkuperäinen albumiversio kestää yli kuusi minuuttia ja loppuu hieman omituiseen jorailuun. Samantapaisella teemalla kappale toki alkaakin, joten ehkä se omalla tavallaan sulkee ympyrän. Blue For You on hieno levy. Myös orkesterin asuvalinta kannessa miellyttää tällaista koko ikänsä farkkutakki päällään kulkenutta rokua. Tähän jos lisää vähän nahkaa, niin päädytäänkin jo Saxoniin. 

BOYCOTT - NO! (1988)

Nyt juhannuksen fiiliksissä on pakko nostaa tämän blogin kotimaisuusastetta. Etenkin kun luetuin artikkeli tätä ennen on Zero Ninen White Lines -juttu. Samalla se on ainut Suomi-levy -pohdinta. Shame on me!  Mietin hetken mikä levy päätyisi "sirkkelin" alle ja muutamalla perin vahvalla argumentilla kaikki tiet eivät vieneet Roomaan vaan oman vinyylihyllyn kohtaan: Kotimaiset B. Kuten arvaatte valitsin Boycottin ja Bogart Co:n väliltä. Ei naureta siellä takarivissä. Levyhyllystäni löytyy myös Ressun yhtyeen levyjä. Ylpeänä turkulaisena kannan niitäkin ruotsalaisessa Ikean hyllyssäni.

   Eniten tietysti muisteloon liittyi ikävä uutinen Ari "Hombre" Lampisen poismenosta, joka kosketti. Oli pakko kaivaa Boycottin levyt esiin ja muistella missä kaikkialla oli Hombreen törmännyt. Pistettäköön tämän muistelun kehykseksi siis tämä yhtyeen järjestyksessään toinen älppy NO! vuodelta 1988.

Tommi Läntinen oli jo Boycottiin mennessä melko pitkän linjan roku turkulaisessa rock-skenessä. Fabrics-yhtye päti mm. Levyraadissa Summer Is Fading -kappaleellaan. Mutta Boycottin myötä Läntisestä tuli stara, punaheltainen rokkikukko, joka puhui eksoottista murretta. Siinä oli stadin jupit ihmeissään.  Aisaparikseen Boycottiin Läntinen sai tyylitajuisen kitaristin, Hombren ja loppu on suomalaisen rokin histosiaa.

   Bändi oli -87 julkaissut debyyttinsä ja siltä oli poikinut hitiksi Gotta Rock, joka vyöryi ympäri härmän radioaaltoja. Samaa hittiputkea jatkoi nerokkaasti valittu coveri The Knack-yhteen vuoden 1979 ykköhitistä My Sharona. Muutenkin vahva esikoislevy nosti varmasti paineita kakkoslätyn suhteen. 

 

 

 

   Mikä sitten teki Boycottista merkittävän yhtyeen? Alkuvoimaisuus, hyvät biisit, siistit jätkät..no joo, mutta ennen kaikkea että soundiin yhdistettiin heti alkuun perusbändin lisäksi pasuuna, trumpetti ja saksofoni. Levylle ja keikoille raahattiin torviporukka mukaan, joka teki äänimaailmasta laajemman. Pyörää ei keksitty uudelleen, mutta 80-luvun lopun Suomessa Boycottin soundi oli omaleimainen. 

 

   No! -levyn tuotti... tottakai T.T. Oksala, 80-luvun jumalan sormi. T.T. väänteli nappulat sopivaan särmään. T.T. oli jo tuottanut bändin esikoisen, joten yhteistyö lienee sujuneen jo kuin voideltuna. Itselläni oli tästä levystä varsin positiiviset muistot. No joo..tykkään toki jokaisesta Boycott-levystä, mutta...pitkän tauon jälkeen tämän kuuntelu kuitenkin herätti aika ristiriitaisia fiiliksiä.

   Ekan levyn menestyksen myötä toisen levyn tekemiseen liittyvä henkilökunta lisääntyi. Samalla basisti oli vaihtunut Stenka Määttäsestä Masa Maijaseen. Maijanen toikin bassolaukussaan tämän levyn sävellyspuoleen yllättäen vahvan potkun. Siinä missä ensimmäinen levy oli perustunut Lampinen/Läntinen -tuotoksiin, oli toisen levyn kovimpien biisien tekijäksi merkitty uusi jannu. Ennen levyn ilmestymistä yhtye esiintyi Turun Kårenilla. En ollut paikalla alaikäisyyteni takia, mutta muistaakseni paikallisradio Auran Aallot Turussa lähetti keikan eetteerin. Nauhoitin sen c-kasetille, joka valitettavasti on kadonnut vuosien saatossa. Kuitenkin energinen ja hikinen setti välittyi radioaaltoja pitkin kotisohvalle. Muistiin näihin päiviin on jäänyt parikin juttua. Kesken keikan bändi, Läntisen spiikkaamana, halusi juotavaa tuotavan lavalle. Kun Hombrelta kysyttiin mitä hän haluaa, ilmoitti kitaristi hetken pohdinnan jälkeen: "Lonkero...tai joku sellanen" Tuota samaista lausetta olen käyttänyt itse menestyksekkäästi turkulaisten yökerhojen baaritiskeillä ;)

 

 

 

   Toinen vielä paremmin muistiin syöpynyt juttu tuolta keikalta oli bändin vetämä tuore biisi, joka oli täysin Masa Maijasen käsialaa. Tuona iltana kappaleella ei edes vielä ollut lopullista nimeä, mutta levylle päätyessään se totteli otsikkoa When The Wind Blows. Styge on timantti. Ehdottomin albumin helmi. Ozzy Osbourne esitteli biisin komeasti Heli Nevakareen RockStop! -ohjelmassa. Se ja monta muuta Boycott-vetoa löytyy Yle-Areenasta. Tsekkaa, jos et usko!

    No! -levyn sisäpussin bändikuva kertoo kuinka tärkeäksi osaksi torvet olivat muodostuneet bändin soundissa. Viralliseen bändikuvaan oli kelpuuttettu "torviukot" mukaan. Valitettavasti seuraavan "Amerikan levyn" kohdalla Läntinen ja Lampinen unohtivat sen mikä teki bändin soundista omaleimaisen ja pistivät torvet pihalle.  Boycottia oltiin viemässä vauhdilla ulkomaille, mutta vauhtisokeus vei mehut siltä Amerikassa tehdyltä läpimurroksi aiotulta levyltä. Kävi samoin kuin Havana Blackille, joka onnistui tekemään Jenkeissä vain vesitetyn siitoksen debyytistään ja Indian Warriorista. Myöskään Boycott ei osunut ihan häränsilmään  Lightning Strikes Backin (1990) myötä. Huonoja kokonaisuudessaan ei kummankaan bändin levyt ole, mutta omalla asteikollaan bändien diskografiassa auttamatta kehnoimpia. Mutta jos palataan yhtyeen kakkoseen...kovia rockralleja, mutta yhtälailla melko hämmentäviä slovareita, akustisia juttuja ja himmailuja. Tuntuu kuin Tommi & Hombre jo suoltaisivat omia akustisia soolokeikkojaan, jotka huipentuivat toki loistavaan vuonna 1990 ilmestyneeseen live-vedoista koottuun Tommi & Hombre -albumiin. Siinä kahden miehen akustisuus yleisön edessä osuu kohdilleen, mutta No!-levyllä herkistelyt kuten Crystal, Forgive, Remeber Me eivät oikein jaksa innostaa. Ainoastaan You, Angel, You miellyttää Thin Lizzymäisyydellään korvaa aina siihen saakka, kunnes se muuttuu lopussa naurettavaksi sirkustörähtelyksi.

   Samalle levylle on mahtuntut turhan monta hutia, jotka olen unohtanut vuosien myötä. Mutta toisaalta lätty sisältää timangin kovia helmiä: Cool Cool Woman, Fighting, AC/DC:ltä lainaava Sexy, Nazarethin cover Bad Bad Boy ja tietysti jo edellä mainittu When The Wind Blows. Nämä biisit nostavat levyn kokonaisuutena muistettavien joukkoon. Levyn kannesta tunnistin sen taitelija Kari Riipisen kädenjäljeksi. Riipisen työstämiä levynkansia löytyy melkoinen nippu suomalaisen rokin historiasta. Välillä onnistuneempia, välillä ei niinkään. Boycottin tuhruista NO!:n kantta voi arvostaa taiteellisuutensa takia, mutta minusta se näyttää huonosti tulostavan kopiokoneen jäljeltä.

   Omalla kohdalla Boycottiin liittyy vielä muutamia mainitsemisen arvoisia juttuja. Ensinnäkin molemmat Ruisrock-keikat 80-luvulla. Tommi Läntinenhän oli toiminut Ruississa monessa roolissa ennen Boycottin lavalle nousua. Vuonna 1985 Zero Ninen esiintyessä Ruisrockin päälavalla bändin rumpalilta Bornolta irtosi  bassarin pedaali. Mies, joka makasi korjaamassa pedaalia kesken helvetinmoisen hevitykityksen, oli juuri Läntinen. Läntinen on myös spiikannut Whitesnaken Ruisrockin yleisölle vuonna 1983 sanoin: "Are you ready and willing?" Näiden kaikkien tapahtumien jälkeen ukolla on todella ollut ennakoivaa periskooppinäkymää omalle esiintulolle samalle estradille. Ja luoja armahtakoon se oli hieno keikka. Olin nähnyt bändin jo kahta vuotta aiemmin pikkulavalla, mutta 1989 yhtye lunasti tilansa ja paikkansa.

Turun Sanomat 9.7.1989

   Turun Sanomien juttu kertoo olennaisen. Ennen Boycottia esiintynyt Gringos Locos oli ihan rokkaava, mutta Läntinen ja kumppanit pyyhkivät pöydän ja lakaisivat Locosit keikkabussinsa alle. Boycottin jälkeen lavalle noussut jenkkilän ihme The Georgia Satellites oli saanut eteensä todella rock and rollilla ja auringolla lämmitellyn yleisön.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

  Vuonna 1992 julkaistu Red jäi viimeiseksi Boycott-levyksi. Boycott siirtyi seuraavana vuonna telakalle ja löi kitaralaukut kiinni. Toki kokoelmalevyä on pukannut vielä 2000-luvulla. Myös kaksikko Lampisen ja Läntisen yhteiset akustiset keikat vähenivät Tommi Läntisen siirtyessä sooloartistiksi. Näin joskus 90-luvulla Hombren keikalla Turussa yhdessä Havana Black-päällikkö Hannu "Guts" Leidenin kanssa. Pitkään ei tämä kaksikko muistaakseni kiertänyt yhdessä. Sääli sinänsä. Ainakin näkemälläni keikalla miesten välinen kemia pelitti hienosti.

 

 

Tommi & Hombre 1990

   Olin paikalla DBTL:n hikisessä teltassa vuonna 2006, jossa Boycott teki paluukeikan. Keikan jälkeen reilusti puolen yön paremmalla puolella törmäsin sattumalta Hombreen Turun kesäisessä keskustassa. Innostuneena uskaltauduin kehumaan keikkaa kitaristille. Lierihatun ja aurinkolasien takaa kuului hyväksyvä murahdus, joka kertoi sinä iltana selkääntaputtelijoita rittäneen jo kylliksi.

Hienoja miehiä! Hyviä levyjä! Kovia keikkoja! Boycott!