maanantai 20. heinäkuuta 2015

GENE SIMMONS (1978)



Gene Simmons lienee ikonisin hahmo rockmaailmassa. 70-luvulla Simmons oli vielä mystinen demoni, jonka naamion taa ei normijamppatavis päässyt kurkistamaan. Siis täysin eri tyyppi kuin 2000-luvulla omassa perhesarjassaan töllössä koheltava ikääntynyt rokkari, joka näyttelee bisnesmiestä parhaan kykynsä mukaan. Koko Kiss, mutta varsinkin Simmons, loivat bändistään elämää suuremman brändin. Sen merkitystä ei voi väheksyä. Joka toinen nelikymppinen suomalaismuusikko mainitsee vaikuttajakseen Kissin. Toki Suomessa kovin Kiss-aalto osui 80-luvulle aikaan jolloin yhtye oli luopunut kuolemattomuudestaan ja käytti enää vain poskipunaa ja ripsiväriä, sekä tupeerasi hiuslakalla pehkonsa Poisoneiden ja Faster Pussycattien tapaan.


Kiss, eiku Beatles.
   Vuonna 1978 maailma oli polvillaan Simmonsin edessä ja hän oli onnistunut luomaan yhtyeestään omien idoliensa The Beatlesin kaltaisen yhtyeen. Siellä Heikki Harma, jo nurkkapöydästä huutelee, että mitä tekemistä näillä maalinaamoilla on Maccan ja kumppaneiden kanssa. Yllättävän paljon, vastaan Heikille. Beatlesissa oli neljä hyvin vahvaa tunnistettavaa hahmoa. Jokaisella omanlainen laulusaundinsa ja karaktäärinsä. Kaikki handlasivat omat tonttinsa lopputuloksena ollen "We are One". Kyllä Ringo Starr sävelsi yhtä lailla kuin Peter Criss. Teki Ringo ainakin Dont Pass Me By:n Valkoiselle tuplalle, joka on vallan mainio laulu. Etelärokkarit The Georgia Satellites teki siitä varsin menevän kovervedon 80-luvulla. John, Paul, George, Ringo = Gene, Paul, Ace, Peter. Siitä onko Gene Simmonsista John Lennoniksi ja päin vastoin on turha alkaa nillittämään.


Cher loves Genie.

   Kun Gene Simmons alkoi työstämään vuoden 1978 soololevyään, hommaa lähdettiin hämentämään isolla kauhalla. Studioon kutsuttiin enemmän väkeä kuin helluntailaisten kesäkokoukseen vuonna 1979. Nimekkäimpien vierailijoiden listalla olivat Aerosmithin Joe Perry, Bob Seger, Cheap Trickin Rick Nielsen, Pulmusten Peggy Bundyna myöhemmin tutuksi tullut Katey Sagal, Donna Summer ja tietysti Genen jenkkilööppeihin saanut Cher. Cher ei muuten laula levyllä, vaan lähinnä ääninäyttelee orgasmia puhelinlinjoilla kappaleessa Living in Sin. Levyn tuottajaksi Simmons palkkasi avukseen Sean Delaneyn. Saman miehen, joka oli auttanut Peter Crissin levynkin teossa. Sean Delaneyn panos Kissin alkuajoista aina Creatures of The Night -levyyn asti oli merkittävä. Hän kehitti lavaesiintymistä yhdessä bändin kanssa, sävelsi biisejä ja kaiken kaikkiaan oli Bill Aucoinin ohella tärkeä osa Kissin organisatiota tai perhettä kuten kauniisti sanottaisiin.


The Demon


Mukana tulleet julisteet ovat nykypäivänä keräilykamaa
   Ehdin jo Peter Crissin levystä kirjoittaessani haukkumaan Simmonsin omaa sillisalaatiksi, eikä kantani ole muuttunut. Samaan ongelmaan törmää, kun kuuntelee herran vuoden 2004 toista sooloa Assholea. Punainen lanka ei ole tuttu käsite. Ammutaan joka suuntaan mahdollisimman isolla aseella tähtäämättä. Silloin tällöin toki osuu kohdilleen, mutta huteja tulee turhan paljon. Olen lukenut, jotta setämies Simmons kirjoittaa ja säveltää melkoiset määrät. Eli monesti määrä korvaa laadun. Kississä bändikaveri Paul Stanley onneksi rajoittaa Kepan omahyvähyväistä "kaikki mihin kosken muuttuu kullaksi -käsitystä." Samoin 70-luvulla Kissin levyjen tuottajilla Bob Ezrinillä ja Eddie Kramerilla oli sen verran tiukka auktoriteetti, ettei mikä tahansa kura päässyt levylle asti. Omilla sooloillaan kukaan tuskin uskalsi kyseenalaistaa maestron näkemyksiä, sen verran kuitenkin perseennuolemista taaloja oli luvassa.




   Albumi alkaa varsin menevällä pop-rallilla Radioactive, joka julkaistiin myös singlenä. Kappale on sinällään mainio, mutta siihen johtava kauhuelokuvamainen intro on ehkä upeinta mitä tälle levylle on saatu aikaan. Se lupaa jotain mitä loppulevy ei aivan lunasta. Ja kun siitä Beatlesistä aloitin, niin kuunnelkaapa kappaleet See You Tonite, Always Near You/Nowhere To Hide ja Mr. Make Believe. Jos ei niistä paista Beatles läpi kuin syyllisyys Isometsän lapimiehen puheista, niin ei mistään. Ehkä kaikkein käsittämättömin töräys on levyn päättävä Samu Sirkan joulutervehdyksenä tuttu When You Wish Upon A Star. Genellä on tähänkin hyvä selitys lapsuudestaan, mutta ei sitä silti olisi tarvinnut levylle asti laittaa. Albumi nousi Usan Billboard listalla sijalle 22, mikä oli Kiss-herrojen soololevyille korkein sijoitus. Eniten se ei näistä neljästä kuitenkaan myynyt.





   Jännä yksityiskohta, joka pitää vielä mainita, on ainakin alkuperäisen jenkkivinyylin keskiön reunaan kaiverrettu teksti: "OR SOMTHING SEEM LARH". Miksi se on siinä ja mitä se tarkoittaa? Sisäpiirin studiovitsi vai saatanallinen viesti? Fanit ovat raapineet takalistojaan ja päitään kymmeniä vuosia asian tiimoilta. Varsinaista vastausta ei ole saatu itse Simmonsiltakaan. Joko ukko ei muista tai ei halua paljastaa mystiseksi kasvanutta arvoitusta. Itse epäilen, että se on tällätty siihen, että voisimme edelleen ihmetellä asiaa lähes neljän vuosikymmenenkin jälkeen.













Ei kommentteja:

Lähetä kommentti