Näytetään tekstit, joissa on tunniste Gene Allen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Gene Allen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 8. kesäkuuta 2020

LIZZY BORDEN - VISUAL LIES (1987)



Lizzy Borden oli vuonna 1987 valmiina breikkaamaan isosti tulevalla Visual Lies -levyllään. 1983 perustettu bändi oli hitsaantunut soitoltaan tiukaksi metalliyhtyeeksi. Edeltäneet studiolevyt Love You To Pieces (1985) ja Menace To Society (1986) ovat vahvoja näyttöjä yhtyeen taidoista. Odotukset olivat varmasti korkealla seuraavan julkaisun suhteen niin itse bändillä kuin Metal Blade Recordsin pomomiehellä Brian Slagelilla. Myös Menace To Societyn kipuaminen Billboard 200 -listalle, sijalle 144, lupasi hyvää ja nousevaa kaarta. Ja kyllähän Metal Blade Records myös panosti tulevaan julkaisuun.
 
    Tuottajaksi palkattiin Max Norman, kehäkettu, joka oli tuottanut aikaisemmin sellaisia levyjä kuten Ozzy Osbournen Bark At The Moon (1983) ja Loudnessin Thunder In The East (1985), muutamia vain mainitakseni. Myös levyn visuaaliseen ilmeeseen nähtiin vaivaa. Ehkäpä tunnetuin 80-luvun hard rock-kuvaaja Mark "Weiss Guy" Weiss sai homman kuvata kannen. Ja komeahan siitä tuli. Hopeisena kiiltavä Lizzy Borden on tunkeutumassa ulos vanhasta Salorasta savun ja tulen keskeltä. Pienenä sivuhuomautuksena... Mark Weiss on julkaissut aivan tuoreeltaan kirjan Decade that Rocked. Kannattaa tutustua. On muuten komeaa katseltavaa herran kuvat. Rockin historiaa parhaimmillaan.
 

 

      Eli ulkoiset puitteet olivat enemmän kuin kohdillaan. Entäpä itse musiikki sitten. Kun levy ilmestyi olin itse odottanut sitä kuin kiukaalla istuen. Olin 16-vuotias vuonna 1987 ja sitä ennen ihastunut Lizzy Bordenin edeltäviin studiolevyihin kuin myös mahtavaan tuplaliveen The Murderess Metal Road Show (1986). Levy olikin sitten ilmestyessään pienoinen pettymys. Selkeästi kevyempi levy soundeiltaan tuntui Menace To Societyn rankkuuteen verrattuna jopa hieman nössöltä. Myös Lizzyn laulu ei enää noussut niin korkeisiin säveliin kuin aiemmin. Ajan myötä olen oppinut pitämään tästä levystä erittäin paljon ja myös ymmärtämään mistä pieni keventäminen linjassa johtui. Levyn haluttiin löytävän uusia kuulijoita ja olevan helpommin lähestyttävä, toivottiin tietysti radiosoittoa ja näkyvyyttä MTV:llä. Myös sanoituspuolella oli siistitty linjaa. Jos Menace To Societyllä viljeltiin erittäin paljon kellopeliappelsiinimaista väkivaltakuvastoa, oli Visual Lies paljon sisäsiistimpi tapaus. Okei, totta kai ensisinkkuna julkaistu Me Against The World on uhkaavudessaan täynnä uhoa ja kenties hieman väkivallan uhkaakin, mutta ei se nyt kuitenkaan ole mitään verrattuna Menacen kappaleisiin kuten Ultra Violence, Love Kills tai Terror On The Town.

    Hyviä biisejä tällekin levylle mahtuu kuitenkin useampia ja kokonaisuus on erittäin toimiva. Jo mainittu Me Against The World saa rinnalleen hyvin eteenpäin rullaavia kappaleita. Shock, Outcast, Eyes Of A Stranger, Den Of Thieves ovat tarttuvia hard rock -ralleja. Sävellyspuolesta suurimman vastuun levyllä kantavat vokalisti Lizzy Borden yhdessä kitaristi Gene Allenin kanssa. Hyvinhän herrojen yhteistyö tuntuu toimineen. Levyn ilmestyessä olin myös hieman pettynyt toisen kitaristin Alex Nelsonin poistumiseen bändin riveistä. Hänen tilallaan kitaraosuudet levyllä hoitaa Joe Holmes. Uusi nimi aikoinaan, mutta tuli myöhemmin tutuksi mm. David Lee Rothin ja Ozzy Osbournen kepinheiluttajana. :)




     Levystä ei tullut lopulta mitään suurta läpimurtoa. Vaikka bändi teki komean videon, joka ei tosin paljon näkyvyyttä tainnut MTV:llä saada, lukuunottamatta myöhäisillan metalliohjelmia. Alice Cooper antoi vetoapua kehuen bändiä lehdissä kauhurockin tulevaisuudeksi ja ottamalla Lizzyn Eurooppaan lämppäämään itseään, muistaakseni ainakin joillekin festarikeikoille. Ja bändi kiersi myös näyttävästi Japanissa, mutta silti homma ei lopulta oikein lähtenyt lentoon. Aika ei ainakaan ollut missään nimessä väärä. Vuonna 1987 juuri Lizzy Bordenin kaltainen musiikki olisi pitänyt upota kuin kuokka suohon. Mitkä saman genren levyt sitten menestyivät vuonna 1987? Lista onkin aika pitkä, mutta muutamia suurimpia mainitakseni: Aerosmithin Permanent Vacation, Whitesnaken 1987, Def Leppardin Hysteria, Mötley Crüen Girls Girls Girls ja totta kai Guns n' Rosesin Appetite For Destruction, joka ei kylläkään ollut mikään välitön menestys ilmestyessään. Eli tarjontaa oli ja hyviä levyjä ilmestyi vuonna 1987 roppakaupalla. Paha tonne oli väliin kiilata.

   Vaikka Metal Blade Records teki varmasti kaikkensa ja hyvää duunia kieli vyön alla bändin eteen, niin oli se myös auttamattomasti liian pieni lafka, vaikka jakelun hoitivatkin isommat yhtiöt. En tiedä onko Lizzyä koskaan kosiskeltu isommille levy-yhtiöille. Jos on, niin ehkä olisi kannattanut tarttua tilaisuuteen. Myös kauhuimago ja shock rock eivät olleet sittenkään ehkä se myyvin imago. Aivan varmasti toimi kaltaisiini miespuolisiin teineihin, mutta varmasti saattoi karkoittaa nuoret naisenalut tuhlaamaan rahansa Bon Jovin kaltaisten artistien levyihin. En halua tietenkään yleistää tai luoda tästä asiasta mitään sukupuolistreotypiaa, tuumimpahan vain. Alice Cooperkin sai sen suurimman suosion hieman siistittyään imagoaan paria vuotta myöhemmin, Trash (1989). Siitä levystä tykkäsivät tytötkin.

     Onneksi Lizzy Borden elää ja hengittää tänäkin päivänä. Uusin levy My Midnight Things (2018) on ehtaa Lizzy Bordenia. Hyvää kamaa, kuten vanhemmatkin Lizzy-klassikot. Give 'em the Axe Forever!






maanantai 10. maaliskuuta 2014

LIZZY BORDEN - THE MURDERESS METAL ROAD SHOW (1986)


Vuonna 1983 Hargesin veljekset Joey Scott ja Gregory Charles perustivat yhtyeen, jonka imago sopi Los Angelesin 80-luvun alun glam-genreen ulkonäöllisesti. Bändi poikkesi kuitenkin suurimmasta osasta seudun muista meikkaavista hard rockia veivaavista pumpuista. Se halusi olla vaarallinen, murhaava. Nimen orkalleen poijaat lainasivat 1800-luvulla kirveellä perheensä surmanneelta justiinalta.. Lizzie Bordenilta. Gregory Charles sai jäädä merkinnäksi papinkirjoihin, kun alterego Lizzy Borden astui esiin. Idea ei ollut aivan oma vaan jokseenkin Alice Cooperin innoittama. Lizzy Bordenin vahvuudeksi muodostui kahden soolokitaristin rinnakkainen vahvoihin riffeihin ja vuorottaisiin tiluihin perustuva Judas Priestin ja Maidenin kaltainen kepittely. Kaiken kruunasi Lizzyn täysin uniikki omaleimaisuudessaan vahva vokalisointi. Bändi otti runsaasti vaikutteita, mutta onnistui kehittämään niistä omaperäisen tyylin lähinnä vahvojen biisiensä ansiosta. Yhtyeestä muodostui Kubrikin Kellopeli Appelsiinin Ultra-väkivallalla maustetun teatterimaisen hard-rockin nouseva nimi 1980-luvun alun Yhdysvalloissa.

Metal Blade Records kiinnostui yhtyestä varsin pian ja eipä aikaakaan kun markkinoille pukattiin Give em`the Axe -ep, jonka nimibiisistä muodostui ikiaikanen Lizzy-klassikko, jota yhtye yhä soittaa keikoillaan encorena. Gene Allen ja Tony Matuzak muodostivat kiivaasti keskenään kepittävän kitarakaksikon, jonka vahuus tuli esiin vuonna 1985 julkaistulla debyytti-lp:llä Love You To Pieces
Levy oli vahva näyttö yhtyeen osaamisesta. Lizzy halusi kuitenkin olla ennen kaikkea live-bändi, jonka show tulisi olemaan sekoitus Mötley Crueta, Kissiä, Alice Cooperia eli mahdollisimman suurta ja näyttävää rockteatteria. Siinä missä Alice Cooper tukeutui esiintymisessään kauhuun ja vanhojen Hammer-elokuvien kuvastoon, oli Lizzy Bordenin lavapreesens täytetty elokuvamaisella b-luokan väkivallalla.

The Murderes Metal Road Show tuplalive taltioitiin yhtyeen kotikonnuilla. Keikka tallennettiin myös visuaalisesti ja julkaistiin VHS-muodossa. Nuorempana lähes puhki soitettu livelevy muodosti mielessäni vahvan mielikuvan konsertista. Kun vasta noin parikymmentä vuotta myöhemmin pääsin näkemään taltioinnin, joka muuten julkaistiin Lizzyn Master Of Disquise-levyn bonus-levynä dvd-muodossa, oli näkeminen jopa tietynlainen pettymys. Niin maagiseksi keikka oli muodostunut  pelkän kuuntelun perusteella vuosien myötä.

Tony Matuzak jätti bändin ensialbumin jälkeen. Bändi löysi korvaajaksi Alex Nelsonin, joka vei Lizzyn kitaroinnin astetta kovemmalle käyrälle. Nelson oli Matuzakia näyttävämpi ja teknisempi soittaja ja näin loistava aisapari Gene Allenille. Murderessin ehdottomasti hienoimpiin hetkiin kuuluu näiden kahden kitaristiin ristiin soitettu iloittelu. Nelson erosi bändistä vuoden 1986 jälkeen, mutta liittyi myöhemmin 2000-luvun alussa Lizzyn niin sanottuun klassisen line-upin paluuseen. Valitettavasti Alex Nelson menehtyi vuonna 2004 auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin.

Oma lukunsa on tietysti yhteen teatraalinen show. L.A. Coutry Clubilla 1985 bändi pahoinpitelee ja teurastaa mm.joulupukin. Kuulostaa lapselliselta ja sitä onkin, mutta niinhän hevimusiikki on aina ollut. Ei niin vakaa ja ryppyotsaista taiderokkia vaan silkkaa hauskanpitoa. Yhtyeen esikuviin kuulunut Alice Cooperkin huomasi pian Lizzyn ja pojat. Alice otti bändin mukaansa muutamalle pistokeikalle Euroopaan ja yritti omalta osaltaan antaa tukensa shock-rockin perinteen jatkajille. Lizzy Borden ei koskaan noussut ansaitsemaansa suosioon. Keikkoja riitti ja yhtye levytti Murderessin jälkeen vielä monta klassikkoalbumia, kunnes lopulta 90-luvun alkupuolella monen aikalaisensa tavoin jäi grungen ruutupaitaisen ja pateettisen jyrän alle.

Lizzy Borden kokosi 2000-luvulla rivinsä uudelleen ja erinäisten kitaristivaihdoksien myötä levytti vuonna 2007 uransa ehkä parhaimman albumin Appointment With Death. Yhtye vieraili myös Suomessa ensimmäistä kertaa vuonna 2011 ja saakutin kovassa vedossa bändi olikin. Lizzyn ja Joeyn lisäksi muu bändi oli koottu nuoremmista jampoista muiden vanhojen sotaratsujen pudottua kyydistä vuosien varrella. Toki jo vaki-Lizzyksi voi laskea myös ruotsalaisen basisti Marten Andersson, joka on jo paukuttanut bassoaan Lizzyn seurassa 90-luvulla ekan kerran.  Lizzyn historian tutkimisen voi mainiosti aloittaa tästä yllä kerrotusta tuplasta. The Murderess Metal Road Show on yksi 80-luvun hevin parhaimmista livelevyistä. Suosittelen ja Lihakaupan Väiskikin suosittelee.

Long Live Lizzy!  Give em`the Axe Forever!