EUROPE - PRISONERS IN PARADISE (1991)

 

Vuoteen 1991 mennessä Europelle oli varmasti käynyt selväksi se armoton asia, että uran kovin menestys oli saavutettu vuonna 1986 ilmestyneellä The Final Countdown -albumilla. The Final Countdown on toki rullaava hard rock -pläjäys, muttei missään nimessä yhtyeen paras levy. Nimibiisi tietysti varastaa kaiken huomion. Megalomaaninen hitti, jonka varjoon yhtyeen muu tuotanto jää. Moni bändi on kateellinen moisesta täysosumasta, mutta yhden laulun kasvaessa noin suureksi, muodostuu siitä riippakivi, jota orkesteri joutuu raahaamaan perässään lopun uraansa.

 

    Europe teki kuitenkin parhaansa. The Final Countdownin seuraaja Out Of This World (1988) ei missään mielessä kalpene edeltäjänsä rinnalla vaan menee jopa ohi siitä. Levyltä löytyy oivaa hittihakuisuutta. Eka sinkkubiisi Superstitious upeine stemmalauluineen on komeaa kuunneltavaa. Levy kaipaisi kuitenkin soundillisesti enemmän potkua ja särmää. Europella ei ollut uskallusta siirtyä pois puudeliheviosastolta. Tuottajaksi olisi voitu valita joku muu kuin Ron Nevison. Kaveri kun on tunnettu kevythevisoundeista. Miehen meriittilistalta samoilta ajoilta löytyy niin Kissin Crazy Nights (1987) kuin Ozzy Osbournen The Ultimate Sin (1986). Levyjä, joiden soundeista on kitisty piireissä vuosikaudet läpeensä.

 

 

     Siinä missä Out Of This World myi vielä yli miljoona kappaletta Jenkeissä, ei Prisoners In Paradisea mennyt enää isosti kaupaksi kuin yhtyeen kotimaassa Ruotsissa. Ensisijainen valinta levyn tuottajaksi oli Bob Rock, joka olisi saattanut olla mies paikallaan. Bob Rock jopa suostui hommaan, mutta päättikin luopua pestistä ja lähteä studioon Metallican kanssa. Valinta oli tietysti täysin ymmärrettävä mister Rockin osalta ja jälkiviisaasti ainut oikea vaihtoehto. Rockin tilalle Joey Tempest ja kumppanit saivat Beau Hillin. Hill lukeutuu 80-luvun nimimiehiin, jonka tunnetuimmat vyöllä roikkuvat skalpit ovat Ratt, Warrant ja Winger. Eli Europe ei uskaltanut vieläkään katsoa boxin ulkopuolelle. 

    Levyä seuranneen kiertueen jälkeen yhtye laittoi pillit pussiin ja vetäytyi tauolle, jolta se palasi vasta vuonna 2003. Europen paluun myötä yhtyeen riveihin ilmestyi takaisin kitaristi John Norum. Yhtye astui esiin myös entistä juurevampana ja henkisesti kasvaneena. Soitetaan mitä halutaan -mainoslause sopi 2000-luvun Europeen. Yhtyeen uudet levyt kumarsivat vahvemmin 70-luvun brittihevin suuntaan. Termiä tukkahevi oli turha enää käyttää. Hyvä niin. 

 

12" maxisingle, b-puolella Japanibonari Yesterday's News

 

    Mutta palataan vielä Europen ensimmäisen vaiheen joutsenlauluun. Prisoners In Paradise ei ole huono levy. Nimibiisissä on jopa hittipotentiaalia. Valitettavasti vain muutamassa kohtaa Tempestin sävelkynä eksyy kulkemaan The Beatles -yhtyeen laulukirjan kautta ja Let It Be melodian suhteen ei voi olla kuuro. Jos vertaa Europen tekelettä Bon Jovin vastaavan ajan tuotokseen, niin häviäähän tämä 10-0. Bon Jovia voi pitää saman aikakauden ja genren tuotteena kuin Europea, siksi vertailu on relevanttia. Bon Jovilta ilmestyi vuonna 1992 Keep The Faith, jonka tuotti...yllätys yllätys... Bob Rock. Olisiko Rock sittenkin saanut kaivettua Europesta esiin jotain muuta kuin mihin Beau Hill kykeni? Sitä emme saa koskaan tietää.

 

   Prisoners In Paradiselle on eksynyt turhan monta täytebiisiä. Jotenkin hassusti levy piristyy loppua kohden. Albumin kolme viimeistä kappaletta, Got Your Mind In The Gutter, Til My Heart Beats Down Your Door ja Girl From Lebanon ovat komeita viisuja. Levyn ongelmaksi nouseekin sen alku. Kolme ensimmäistä biisiä yrittävät toistaa tuttua kaavaa. Iskevä avausralli, perään menevä rokki ja kolmantena balladi. Valitettavasti kolmikko All Or Nothing, Halfway To Heaven, I'll Cry For You jäävät valovuosien päähän kolmikoista; The Final Countdown, Rock The Night, Carrie tai Superstitious, Let The Good Times Rock, Open Your Heart.

 

    Prisoners In Paradise on ristiriitainen levy, jossa on puutteensa, mutta myös reilusti vahvuutta ja syvyyttä. Vaikka olen aina liputtanut John Norumin puolesta, niin on pakko myöntää, että Kee Marcellon soitosta löytyy yhtä lailla sielua ja sydämestä käsien kautta kielille kulkevaa tuskaa. Se yhdistettynä Joey Tempestin taitoon kirjoittaa upeita ja koskettavia ralleja tekee Europesta erittäin paljon mainettaan paremman bändin.

WARRANT - CHERRY PIE (1990)

 

Cherry Pie (1990) on kalifornialaisyhtye Warrantin järjestyksessään toinen pitkäsoitto. Jo debyyttialbumi Dirty Rotten Filthy Stinking Rich (1989) menestyi erinomaisesti nousten Billboard-listalla sijalle 10. Siltä lohkaistut sinkut Down Boys, Heaven ja Sometimes She Cries menivät albumin ohella kaupaksi kuin lauantaimakkara Väiskin lihatiskiltä. Levy myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa ja yhtye kiersi ahkerasti Poisonin, Mötley Crüen, Cinderellan ja Kingdome Comen kanssa.

    Beau Hill, joka oli tuottanut esikoisalbumin, kiinnitettiin samaan hommaan yhtyeen painuessa studioon levyttämään kakkoskiekkoaan. Hill oli varmasti oikea mies työskentelemään Warrantin kanssa. Itseäni on joskus ärsyttänyt Beau Hillin tuotannoissa tietty muovisuus ja liian sliipattu äänimaailma, joka ei jätä rosoisuudelle sijaa. Mutta Warrantin kohdalla se toimi, samoin kuin oli toiminut Beau Hillin ja Rattin yhteistyössä. 

   Bändin luovalla voimalla ja  biisinikkarilla vokalisti Jani Lanella oli selvät kuviot tulevan albumin teemasta ja kappaleista. Levyn nimeksi tulisi Uncle Tom's Cabin sen avausraidan mukaisesti. Tämäpä ei kelvannutkaan Columbia Recordsin pomolle Don Iennerille, jotka ilmoitti tylysti Lanelle levyltä puuttuvan hittibiisin. Pukumies passitti vokalistin takaisin kirjoituspöydän ääreen rustaamaan kappaleen, joka olisi takuuvarma korvamato. Ienner halusi Lanelta todellisen rock-anthemin. Jani Lane päätti säveltää kappaleen, johon hän otti vaikutteita Aerosmithin Love in an Elevatorista ja Def Leppardin Pour Some Sugar on me:stä. Näistä aineksista syntyi Cherry Pie. Tarinan mukaan Lane kirjoitti biisin vartissa pizzalaatikon kylkeen. 

 

   Levy-yhtiö rakensi lopulta koko tulevan albumin teeman tuon kappaleen varaan. Nimi ja kansi kehiteltiin Cherry Pieksi. Asia, josta Jani Lane tuntui olevan katkera koko loppuelämänsä. Vaikka kappaleesta tuli yhtyeen tunnetuin biisi ja isoin hitti, Lane ei tuntunut arvostavan itse kappalettaan. Vuonna 2007 VH1 -kanavalle tehty haastattelu on surullista katsottavaa. Jani Lane toteaa: "I could shoot myself in the fucking head for writing that song." Hän koki tuon yhden ainoan kappaleen määrittelevän hänet taiteilijana. Kaikki muu mitä hän oli tehnyt jäi tuon kappaleen varjoon. Hän tulisi aina olemaan pelkästään “Cherry Pie guy”. Jani Lane menehtyi vain 47-vuotiaana vuonna 2011. Kuolinsyynä oli alkoholimyrkytys.

   Vaikka nimikappaleen ylle lankeaakin Jani Lanen surullisen hahmon varjo, on kappale silti yksi rockin tarttuvimmista korvakarkeista. Se antaa koko levystä huomattavasti paremman kokonaiskuvan kuin toki loistava Uncle Tom's Cabin. Cherry Pie on levyllinen rockenrollin riemua. Se on hyväntuulen levy, joka saa hymyn huulille ja jalan vatkaamaan tahtia. Love in Stereo -kappaleen lyriikat tiivistävät mistä tällä levyllä on kyse: First time I went to California / I couldn't believe my eyes / Skirts were so short / Nights so long. Nimibiisin tieltä levyn kakkosraidaksi syrjäytetty Uncle Tom's Cabin on eittämättä levyn vahvin kappale ja esittelee Jani Lanesta aivan uuden puolen singer&songwriterina. Lane kehittyi säveltäjänä ja erityisesti sanoittajana juuri tämän kappaleen myötä. Seuraavalla levyllä  Dog Eat Dog (1992) Lanen laulujen aiheet olivat ulottuvuuksiltaan jo paljon muutakin kuin pelkkää juhlimista ja seksiä.  

 

 

  Cherry Pie mainitaan usein ns. tukkahevin joutsenlauluna, viimeisenä 80-luvun albumina. Totta onkin, että maailma muuttui seuraavana vuonna ilmestyneen Nirvanan Nevermind (1991) -albumin myötä. Viimeistään vuonna 1992 kaikki oli pelkkää grungea. Ehkä joku Guns N' Roses mennä porskutti pitkin stadioneita, mutta Warrant ja sen sukulaissieluiset yhtyeet joutuivat huomaamaan suosion laskevan. Esiintymispaikat vaihtuivat areenoista klubeiksi. Monet yhtyeistä sinnittelivät vuoden tai pari, jäivät tauolle tai lopettivat. Warrant soitti pienemmissä mestoissa ja levytti suoraan sanottuna melko epätasaisia levyjä, jotka pahimmillaan yrittivät myötäillä aikakauteen sopivasti tummempia grungen sävyjä. Myös ovet kävivät, jäseniä lähti ja palasi. Jani Lane yritti luoda soolouraa siiinä kuitenkaan isommin onnistumatta. Iloisen ja vauhdikkaan hard rockin ilosanoman lähettiläästä tuli lopulta synkkä ja masentava yhtye, joka unohti miten hymyillään lavalla ja studiossa. Masentavin esimerkki on kamala Belly to Belly (1996) -levy, joka on kansitaidettaan myöten mautonta paskaa.

 

 

   Warrantin kohdalla kannattaa keskittyä yhtyeen kahteen ensimmäiseen levyyn ja pienellä varauksella myös kolmanteen Dog Eat Dog -levyyn, joka sisältää kuitenkin vielä muutamia Lanen kynästä syntyneitä helmiä. Mutta Warrantin ehdoton uran kohokohta oli ilman muuta Cherry Pie, yhtyeen tunnetuin ja parhaiten myynyt levy. Siltä irrotetut singlet: Cherry Pie, I Saw Red, Uncle Tom's Cabin ja Blind Faith nousivat kaikki listoille. Levy on vahva kokonaisuus. Se kantaa materiaalinsa ansiosta loppuun asti. Jos haluaa viilata väkisin, niin ehkä Blackfoot -laina Train, Train on hieman turha nosto levyn loppuun. Oma biisimatsku on tällä kertaa niin vahvaa, että lainan mukaan ottaminen tuntuu turhalle. Cherry Pie on rokkaava levy, joka kuulostaa vielä 30 vuoden jälkeenkin erittäin hyvälle. 

 

 

RATT - OUT OF THE CELLAR (1984)

Ratt on 80-luvun Kalifornian glam-skenen menestyneimpiä bändejä, vaikka se aina tuntuu jäävän toisen aikalaisensa Mötley Crüen varjoon. Siitä huolimatta Ratt ylsi kaikilla 80-luvulla ilmestyneillä levyillään platinamyynteihin asti. Eli ei mitään ihan vähäpätöisiä saavutuksia. Itselleni Ratt on aina ollut soundeiltaan hieman liian sliipattu ja jos suoraan sanon liian kevyt. Myös levy levyltä biisien ja kokonaisuuksien taso laski yhtyeellä kuin se kuuluisa lehmän häntä. Oma suosikkini bändin tuotannosta on ehdottomasti tämä vuonna 1984 ilmestynyt debyyttialbumi Out Of The Cellar.

   Yhtye oli julkaissut seitsemän biisin EP:n, vai pitäisikö puhua mini-lp:stä, ja saanut ison Atlanticin levy-yhtiön kykyjenetsijöiden huomion. Ja niinpä levytyssopimus paukahti kuin Manulle ja Tellulle illallinen. Mielenkiintoinen yksityiskohta liittyy tuottajan valintaan. Bändi itse olisi halunnut levyn  tuottajan pallille Tom Allomin. Allom oli luonut kannuksensa mm. ääniteknikkona Black Sabbathin viidellä ekalla levyllä, sekä tuottamalla Judas Priestin legendaarisimmat levyt. Rattin poijaat halusivat tulevalle levylleen raskaan soundin Allomin myötä. Atlantic kuitenkin hylkäsi bändin toiveen ja tuottajaksi palkattiin Beau Hill. Hillillä oli merkittävä osa siinä millaiseksi Rattin soundi muodostui, mutta millään mittarilla mitattaessa ei voida puhua "mistään raskaasta". Toki Beau Hill löysi Rattille omaleimaisen soundin, mutta olisi mielenkiintoista tietää miltä Ratt olisi kuulostanut Tom Allomin tuottamana. Sitä emme saa koskaan tietää.

   Out Of The Cellarin levytyssessio kesti 28 päivää. Nälkäinen bändi sai aikaan uransa hienoimman levyn. Wanted Man, Lack Of Communication, Back For More, You´re In Trouble ja tiestysti bändin tunnetuin kappale Round and Round muodostavat sellaisen värisuoran, josta Tikkurilan maalikauppiaskin olisi kateellinen. Tuottaja Hill ei todellakaan luonut bändin haluamaa raskasta äänimaailmaa, vaan kevyesti rullaavan kosolti kaikua käyttävän amerikansoundin. Vaikea sanoa oliko bändi itse pettynyt lopputulokseen. Tuskin ainakaan enää siinä vaiheessa, kun levy oli myynyt kolminkertaista platinaa Jenkeissä. Raha korvaa pahan mielen.

   Rattin vahvuus oli ehdottomasti kitaristikaksikko Robbin Crosby ja Warren DeMartini. Pari oli ottanut soittoonsa mallia Glenn Tiptonin ja KK Downingin yhteistyöstä. Myös parin livesoitto oli näyttävää. Kaverit olivat ulkonäöllisesti toistensa vastakohtia. Toinen lihaksikas adonisblondi ja toinen tumma laiheliinirokkari. Näyttävää, mutta ennen kaikkea aivan mahtavaa kuultavaa. Jälkikäteen ehkä jopa hieman aliarvostettuja kitaristeja historian valossa. Kuunnelkaa vaikka tämän kyseisen levyn Round and Round, vittu mitä revittelyä!

   Pikantti yksityiskohta on levyn kansi. Siinä pylly pystyssä kökkii jokaisen teinipojan 80-luvun unelma Tawny Kitaen. Neiti Kitaen oli noihin aikoihin seurustellut Robbin Crosbyn kanssa ja sitä kautta päätynyt kansikuvatytöksi ja myös Back For More -videoon. Tawny Kitaen esiintyi myöhemmin myös toisen poikaystävänsä bändin videoilla. Myöhempi poikaystävä oli tietysti David Coverdale, joka kanssa Kitaen päätyi lopulta alttarille asti. Juu, eivät ole enää naimisissa. Robbin Crosbyn myöhempi kohtalo on myös surullinen. Crosbyn elämään ja kuolemaan nivoutuu koko 80-luvun rokin tarina. Se on tarina seksistä, huumeista ja rokkenrollista. Kaikki eivät siitä valitettavasti selvinneet. Robbin Crosby kuoli vuonna 2002. Kuolinsyyksi ilmoitettiin  AIDSiin liittyvät komplikaatiot sekä heroiinin yliannostus.

   Rattin Out Of The Cellar on upea levy. Hyvän mielen levy. Täynnä hyviä biisejä, täynnä 80-lukua. Hyvä musiikki ei kuole koskaan.

ALICE COOPER - CONSTRICTOR (1986)

Vuonna 1986 Alice Cooper oli valmiina palaamaan kauhurokin kuninkaaksi vuosien sekoilujen jälkeen. Vuoden 1977 Lace & Whiskey-levyltä alkanut alamäki päättyi Constrictorilla tehtyyn ryhdistäytymiseen. Päihteiden, lähinnä viinan ja kokaiinin, kanssa itsensä lähes tappanut Alice sai 80-luvun puolivälissä elämänsä sen verran kuosiin, että myös ura alkoi näytää elpymisen merkkejä. Alice oli kuitenkin työstänyt uutta musiikkia ja albumeja koko 80-luvun alun. Levyjen taso vain ei päätä huimannut. Flush The Fashion (1980), Special Forces (1981), Zipper Catches Skin (1982), Dada (1983) ovat kummallisinta Alice Cooperin tuotantoa ikuna. Ja kummallisin ei ole positiivinen ilmaus tässä yhteydessä.

    Dada:lle Alice sai mukaan vanhan yhteistyökumppaninsa Bob Ezrinin. Se ei proggista pelastanut, ei todellakaan. Alice oli jo vuosia aikaisemmin sukeltanut syvälle new wave musikaalien maailmaan ja unohtanut samalla kuinka rokataan sukat jalasta. Eikä kokopäiväinen sekaisin viinamäen miehenä pyöriminen auttanut luomistyössä pidemmän päälle. Mielenkiintoista tänä päivänä on ajatella levy-yhtiön tukea tälle kaikelle. Cooperin levyistä jokainen ilmestyi kuitenkin isolla Warner Bros -lafkalla. Pitkämielisyyttä levy-yhtiön sedillä on kuitenkin ollut, koska myyntikään tuskin iloisia hurraa-huutoja kirvoitti. Dada oli sopimuksen viimeinen levy Warnerin ja Alicen välillä. Nykypäivänä artisti olisi pistetty pihalle jo paljon aikaisemmin. Dadalta julkaistiin singlenä I Love America, joka ei ehkä anna parasta kuvaa levystä. Sinänsä nämä Lissun uran ns. oudot levyt ovat kiinnostavia levyjä. Dada on kokonaisuudessaan jopa upea teos.

 

 

    Dadan levytyksen jälkeen Cooper joutui sairaalaan letkuihin maksakirroosin viedessä miehen lähes tammiarkkuun. Pitkän toipumisen ja samalla raitistumisen ansiosta Alice alkoi nähdä asiat kirkkaammin kuin vuosiin. Uusien yhteistyökumppanien etsiminen ensin Aerosmithin Joe Perrystä ja sitten Hanoi Rocksin Andy McCoysta ei välttämättä ollut paras vaihtoehto ottaen huomioon kyseisten sankarien päihdehistorian. Molempien herrojen kanssa kuitenkin yritettiin lauluntekoa, mutta laihoin tuloksin. Valitettavasti näistä kynäilysessioista ei ole jälkipolville kerrottavaa jäänyt. Vasta kun Alice tapasi vuonna 1985 kitaristi Kane Robertsin alkoi tapahtua. Robertsista Cooper sai vertaisensa yhteistyökumppanin. Näyttävästä ja lihaksikkaasta Robertsista muodostui myös tärkeä lavapersoona tulevissa live-esiintymisissä sekä varsin kelpo säveltäjäpartneri.

    Uusi levytyssopimus MCA-Recodsin kanssa ja vierailu Twisted Sisterin Be Chrool to Your Scuel -kappaleella ja videolla toivat mukavaa näkyvyyttä nuoremman polven hevidiggareiden keskuudessa. Dee Sniderin antamat lausunnot ja yhteiset fotosessiot toivat Alicen takaisin valokeilaan ja räkänokkainen nuoriso saattoi ihmetellä, että mikä ukko tää oli!? Mielenkiintoa lisäsi tietysti jumalattomasti se, että MTV laittoi TS-videon boikottiin. Musiikkikanavan lausunnon mukaan pätkä oli liian hyökkäävä :)

 

 

 

    Constrictoria pidetään Alice Cooperin paluulevynä. Se onkin hieno albumi ja aikoinaan kuuluin itse siihen sukupolveen, joka löysi Alicen tässä vaiheessa. Toki olin kuullut äitini tarinoita hullusta esiintyjästä, joka 70-luvulla hirttäytyi yleisönsä edessä. Ja olin tietoinen miehen isoimmista hiteistä, mutta siihen asti Alice Cooper oli ollut menneisyyden haamu. Nyt Cooper oli hetkessä ja levynä Constrictor vaikutti vahvasti teini-ikäiseen finninaamaan. Etenkin Nightmare Returns -kiertueelta tallennettu konsertti, jonka paikallinen taivaskanava taisi näyttää suorana. Sain sen tallennettua vhs-kasetille ja se kasetti pyöri melko tiuhaan videoaparatissa.

    Tänään kuuntelin levyn läpi kolmeen kertaan ja...on se hyvä edelleen. Kappaleet kuten Teenage Frankenstein, The World Needs Guts, Life and Death of the Party ja tietysti He`Back ovat rautaa. Tuotanto on kylläkin melko muovinen ja imelän 80-lukuinen. Tuottajaksi valittu Beau Hill on malliesimerkki 80-luvun hard rockin soundien vesittämisestä. Miehen syntilistaan samoilta ajoilta kuuluvat sellaiset suuruudet kuin Ratt, Winger ja Warrant. Ehkä Ronald Reaganin valtakausi vaati tuonkaltaista soundipolitiikkaa. Se tietysti kuvastaa omalta osaltaan olkatoppauksien ja neonvärien kultaamaa Dallasin ja Miami Vicen värittämää ajankuvaa. Ja nyt ette saa käsittää väärin.. olen itse melkoinen tukkarock-aikakauden ystävä, mutta Beau Hillin kohdalla on sanottava, jotta jopa minä kaipaisin hieman säröä lisää.

 

 

    He´s Back (Man Behind The Mask) kipaleesta muodostui pienoinen hitti ja se siivitti samalla Friday the 13th -kauhuelokuvasarjan kuudennen osan soundtrackin lentoon. Cooper oli aina tunnustautunut genren ystäväksi...eipä taida ketään yllättää.  Molemmat sekä elokuva, että Alice hyötyivät yhteistyöstä. Friday the 13th Part VI: Jason Lives -elokuvasta tuli kehutuin sarjan elokuvista sitten debyytin. Jopa kriitikoista osa kehui, vaikka kyse oli ns. b-luokan kauhupätkästä. Tapani Maskulan en muista tätä kehuneen ;) Sori, Tapani, jos muistan väärin.

 

 

 

   Levyä seurannut The Nightmare Returns -kiertue osoitti uusien biisien vahvuuden. Alice marssitti lavalle kauhushownsa uusien temppujen kera. Samalla kuitenkin kumartaen syvään 70-luvun menestysvuosilleen unohtamatta shokkeeraavaa giljotiini-temppuaan. Livenä uusien kappaleiden kumiset soundit unohtuivat ja Alice Cooper näytti mistä pulu pissii. Kaikki sumuiset 80-luvun alun nysväämiset teatterin ja musiikaalien maailmassa unohdettiin yhdessä illassa. Se ilta oli, kun amerikkalaiset viettivät vuoden 1986 halloweenia. Sinä iltana Alice yhtyeineen esiintyi Detroitissa. Kyseinen konsertti taltioitiin samaiseksi vhs-nauhaksi, jonka itsekin katsoin poikasena puhki. Alla oleva pätkä todistusaineistona ei selittelyjä kaipaa.

   Alice Cooper ansaitsi toisen tulemisensa. Constrictor aloitti miehen uudelleensyntymisen, joka kulminoitui muutamia vuosia myöhemmin Trash-levyn ja Poison-hitin miljoonamyynteihin ja menestykseen, joka lähenteli Alicen 70-luvun kulta-aikoja. Alice oli kuin ison maailman Irwin Goodman. Irwinillekin kävi Rentun Ruusullaan kuin Alicelle Trashilla.  Molemmille pitkänlinjan artisteille soi menestyksen toistamiseen. Irwin veti tosin itsensä hautaan toisella rundilla. Alice taas lopetti pussikaljan ja viskin kanssa lotraamisen ja ryhtyi syömään vihanneksia ja pelamaan golfia. Herra porskuttaa yhä ja saapuu muuten Helsinkiin ensi kesänä Tuska-festareille. Menkää nuoriso sinne ja tehtäkää kuten isoisänne ikäinen Alice Cooper käskee!

TWISTED SISTER - LOVE IS FOR SUCKERS (1987)

Twisted Sisterillä ei enää homma tuntunut toimivan vuonna 1985 ilmestyneen Come Out And Play -albumia seuranneen kiertueen jälkeen. Kyllästyminen toistensa naamoihin sekä turhautuminen lienevät olleen perimmäisiä tunteita herrojen päässä vuoden 1986 tienoilla. Rumpali A.J Pero otti lähtöpassit ja liittyi vanhaan yhtyeeseensä nimeltä Cities. En ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä orkesterista, mutta A.J. Peron tuoman nosteen kautta tämänkin pumpun levyä mainostettiin jopa täällä härmässä levykauppojen ikkunoissa Twisted Sisterin kannuttajan uutena bändinä. Demopohjalta Cities olikin puuhastellut ennen Peron paluuta. Nyt kun Cities-yhtyettä kaivoin YouTubesta kuuntelulle, en ole varma pitäisikö itke vai nauraa. Teen varmuuden vuoksi molempia. Cities on huonosoundista puusilmäheviä pahimmillaan. Vaikka Metal Blade Records ja perustajansa Brian Slagel tekivät 80-luvulla riippumattomana levy-yhtiönä todellisia kulttuuritekoja metallimusiikin saralla, täytyy myöntää, jotta yhtiö tuuttasi pihalle myös paljon huonosti tuotettua kuraheviä. Kuten nyt tämä A.J. Peron Cities. Annihilation Absolute oli yhtyeen esikoislevy ja samalla myös sen joutsenlaulu. Luojan kiitos!

 

Cities-lätty, joka roikkui jopaTurussa
Musiikki-Helinin ikkunassa aikoinaan.
Siinä Priestin Turbon ja Ozzyn
Ultimate Sinin välissä.

    Twisted Sisterin nokkamies ja kantava voima Dee Snider oli vuoden -86 aikana alkanut työstämään tulevaa soololevyään. Alkuun yritetty yhteistyö tulevan Iron Maiden kitaristi Janick Gersin kanssa ei lopulta osoittautunut toimivaksi. Tarina kertoo Gersin pelänneen Sniderin bändissä joutuvansa meikkaamaan naamansa Twisted Sister -tyyliin. Se olisikin ollut hauskaa nähtävää. Rumpalina Sniderin projektissa hääräsi entinen Good Rats kannuttaja Joey Franco, joka oli jo ehditty pestaamaan Peron korvaajaksi myös Twisted Sisteriin. Gersin kanssa homman kuivuttua kasaan, Snider otti yhtyettä Reb Beachiin ja Kip Wingeriin. Miehiin, jotka sittemmin menestyivät muodostamassaan imelässä Winger-nimeä kantavassa pumpulihevi-yhtyeessä. Lisäksi Snider palkkasi studiohommiin Kix-yhtyeessä soittaneen Steve Whitemanin sekä TNT-yhtyeestä tutun Ronnie Le Tekron.

    Albumin julkaiseminen ei  sitten mennyt herra Sniderin tupakkiaskin kanteen piirtämän kaavion mukaan. Atlanticin levypomot, kun vaativat jotta albumi julkaistaan Twisted Sister -nimen alla. Tähän oli Dee Sniderin taipuminen. Loimaan kauppaopiston markkinointilinjan suorittaneena ymmärrän Atlantic Recordsin sikariportaan vaatimuksen. Nimenä TS oli myyvempi kuin pelkkä Dee Snider tai pahimmassa tapauksessa joku täysin uusi yhteen nimi.

   Jos levy olisi ollut jymymenestys, yhtyeellä olisi saattanut olla tulevaisuutta edes dollarinkuvat linsseissään. Edellinen Come Out And Play -kiekko (1985) oli myynyt Usassa platinaa, mutta jäänyt selvästi Stay Hungryn (1984) lukemista.  Come Out And Playta seurannut kiertue sen sijaan oli fiasko, joka repi yhtyeen erilleen. Love Is For Suckers ilmestyi levykauppojen hyllyille  elokuun 13. päivä vuonna 1987. Ja sinne se myös jäi. Yhtyeen kultakausi oli auttamatta ohi. Levy-yhtiö yritti vielä puffata myyntiä julkaisemalla videon kappaleesta Hot Love.

 

 

 

    Hot Love -videolla esiintyy rouva Snider punaisessa mekossaan ja bändin jäsenet ovat hylänneet meikit ja vetäneet niskaan farkkua ja nahkaa. Sen sijaan kappale on melkoista kasarihumppaa. Twisted Sister vetosi aikoinaan miespuolisiin amisviiksisiin koijareihin juuri kapinallaan ja uholla turhia auktoriteetteja ja opettajia vastaan. Siis kaikkea mitä nuorimies tarvitsee elämänsä alkutaipaleen nuotioon sytykkeeksi. Muistan ainakin itse kun kuulin Hot Loven ekan kerran, oli laatanlento lähellä. Sinänsä levyn materiaali ei aivan hirttämättömästi poikkea Twistari-kamasta. Kirjoittihan Dee Snider lähes kaiken aiemmillakin Twisted Sister -levyillä. Sen sijaan tuottajaksi hommattu Beau Hill teki sen mistä on tänä päivänä tunnettu. En tiedä ovatko Beau Hill ja Desmond Child tehneet koskaan yhteistyötä. Jos ovat niin sen työn hedelmä pitää pakata lyijykapseliin ja ampua avaruuteen muistona siitä mitä oli 80-luku. Ratt, Warrant, Winger olivat Beau Hillin muutamia kädenjälkiä soundillisesti ja sitä myös Love Is For Suckers on. Komeasti kaikuvat rummut sekä sliipattu ja muovinen äänimaailma. Kaikkein terävimmillään ei myöskään mister Sniderin sävelkynä ole ollut. Joukkoon mahtuu turhakkeita kuten Tonight ja You Are All I Need sekä Hot Love-kammotus. Mutta toisaalta muutama aivan huikea Twisted-helmi kuten Wake Up (The Sleeping Giant) sekä ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikeistani nimibiisi Love Is For Suckers, joka jostain syystä tuo mieleeni Lizzy Borden yhtyeen.

   Jo ennen vuotta 1987 Twisted Sisteristä oli tullut vitsi metallifanien keskuudessa, eikä uudelle popimmalle ilmaisulle löytynyt yleisöä juppipuoleltakaan, joille kulmahampaansa teroittanut Dee Snider oli ollut kauhistus muutama vuosi aiemmin. Bändi jopa rundasi levyn myötä, mutta hyvin pian sen jälkeen Dee Snider ilmoitti jättävänsä yhtyeen ja se oli sit siinä. Snider kokosi oman Desperado -yhtyeensä, johon otti rumpuihin ex-Iron Maidenin Clive Burrin sekä Gillanin kanssa soittaneen Bernie Tormen, joka oli vähällä päästä myös Ozzy Osbournen kepittäjäksi. Kun lapsenlapset tulevat hakemaan minua joulupöytään vanhainkodista kolmenkymmenen vuoden kuluttua ja kysyvät: Vaari, Mikä oli Twisted Sister?, en kaiva tätä levyä esiin. Kokonaisuudessaan levy saa haukottelemaan ja ihmettelemään mitä ihmiset vetivät 80-luvulla, kun musa oli tätä. Mutta jos tämä tulee vastaan kirpparilla, suosittelen ostamaan. Twisted Sister on kuitenkin huomattavasti parempaa ajankuvaa kuin Modern Talking. Play It Loud Mutha!