Näytetään tekstit, joissa on tunniste Glenn Tipton. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Glenn Tipton. Näytä kaikki tekstit

perjantai 12. marraskuuta 2021

HALFORD - RESURRECTION (2000)

 

 

Tämä albumi oli Rob Halfordin paluu pahasti harhaan johtaneilta sivupoluilta takaisin keskelle karttaa. Ymmärrän mitkä syyt johtivat Metal Godin kyllästymiseen keikkumiseensa Judas Priestin keulilla. Halford oli jo Painkillerin (1990) aikoihin innostunut nousevien uusien bändien ilmaisumuodoista. Alkuun vahvimmin ehkä Priestinkin lämppärinä toimineesta Panterasta. Myös kiertuelämän rasittamat suhteet vanhoihin Priest-kavereihin alkoivat rakoilla pahemman kerran Painkilleriä seuranneella kiertueella. Judas Priestin johtokolmikko Tipton-Downing-Halford sieti toistensa seuraa koko ajan vähenevässä määrin. 

   Lopulta vuonna 1992 Rob sai tarpeekseen ja suuntasi uusille urille ensin perustaen Fight-yhtyeen ja sen jälkeen industrial-soundiin nojaavan 2won. Fight sai bändinä aikaan paikoin toimivaakin kamaa. Yhtye julkaisi kaksi pitkäsoittoa; War of Words (1993),  A Small Deadly Space (1995). Näistä ensimmäinen on mielestäni ihan kelpo levy, mutta jälkimmäinen on jonkinmoista sekavaa grungen ja synkeän nu-metallin sekoitusta.

   2won ainoaa julkaisua, Voyers (1997), en ole kuullut kenenkään muun kuin erään Antin kehuvan. Yleisesti tästä on satanut Halfordin niskaan pelkkää rapaa. Käykää kuuntelemassa esimerkiksi kappale Hey, Sha La La. Melkoista humppaa, voi luoja. Okei, vuonna 1997 industrial soundinen metalli oli muodikasta. Halford halusi hiihtää uusia päivitettyjä latuja. Jokaiselle taiteilijalle suotakoon oman suuntansa valitseminen. Uudistuminen on monesti elinehto homman mielenkiinnon säilymiseen. Vuosien seikkailut itsensä ja uransa etsimisesssä eivät hääviä tulosta tuottaneet. Arvostusta ei kovinkaan paljon herunut. Ainoa lohtu saattoi olla, ettei vanhoilla bändikavereilla Priestissäkään kovin lujaa mennyt ilman Robia.   


RYHTILIIKE


   Kummankaan uuden virityksensä kanssa Halford ei osannut luoda juurikaan mitään omaperäistä. Joku siellä voi esittää toki saman epäilyn Halfordin palatessa perinteisemmän metalli-ilmaisun pariin. Ei Halford tietenkään keksi mitään uutta Resurrectionilla. Merkittävää on kuitenkin se, että hän palaa tekemään sitä mistä hänet tunnetaan ja missä hän on maailman paras. Tämän levyn myötä Rob Halford ilmaisi myös halunsa palata Judas Priestiin. Tässä oli varmasti halua näyttää vanhoille bändikavereille, että täältä pesee ja linkoaa. Pari vuotta jannut onnistuivat vielä kiukuttelemaan toisilleen, mutta reunion oli vääjäämättömästi edessä. Sen tiesin jopa minä kuunneltuani ensimmäisen kerran Recurrectionia.

Holy angel lift me from this burning hell
Resurrection make me whole
Son of Judas bring the saints to my revenge
Resurrection bring me home

 

ROY Z AISAPARINA


   Levyn aloittava nimibiisi ottaa heti kärkeen luulot pois ja tiputtaa vaarilta tekarit suusta. Kakkosraita Made In Hell ei hiljennä tahtia piirunkaan vertaa vaan potkii palleean lupaa kysymättä ja täysin röyhkeän anteeksipyytelemättömästi. Kahden ekan raidan jälkeen on täysin selvää, että metallijumala on astunut takaisin valtaistuimelleen. Halford-bändissä soittavat kaverit osaavat asiansa, mutta ovat auttamattomasti karismaltaan esimerkiksi  Glenn Tiptoniin ja KK Downingiin verrattuna perusraksamiehen näköisiä kaiffareita. Kundit yrittävät kovin bändifotoissa näyttää yrmeiltä ja pukeutua nahkapöksyihin, mutta ovathan nämä ihan rivimiehiä. Toisaalta se vain korostaa maestron itsensä asemaa keulilla entisestään. Ja ennen kuin kukaan alkaa puolustella näitä rivimiehiä, niin tiedän kyllä miesten meriitit ja historiat useissa bändeissä. Mutta ei näistä ukoista ole metallilegendoiksi. Hyviä renkejä kuitenkin ovat, sitä en kiellä.

   Suurin apu siinä, että Halford saatiin mahtumaan vanhaan tiukkaan nahkahaalariinsa on varmasti levyn tuottaja Roy Z. Bruce Dickinsoniakin soolouralla avittanut herra on vahvasti mukana myös biisien kirjoittamisessa. Myös mainittu Dickinson käy osoittamassa vanhalle kaverilleen tukensa vetäen komean dueton Robin kanssa kappaleella The One You Love To Hate. Edes ala-asteella puutöissä tekemäni palkeet eivät riittäisi näiden herrojen keuhkojen tilavuuden  kanssa kilpailemaan. Ukot vetävät niin että itsekin hengästyn pelkästä kuuntelemisesta.

   Levyn ehkäpä suurin helmi löytyy viidennen raidan muodossa. Silent Screams läväyttää ilmoille kaiken sen mistä Rob Halfordissa vokalistina on kyse. Äänialan käsittämätön laajuus saa jälleen kuulijan haukkomaan happea kuin lahnan soutupaatin pohjalla. Herkkyys ja rajuus kulkevat läpi kappaleen vuorotellen. Halford on siitä hienoja hevivokalisteja, että hän osaa tarvittaessa tavoittaa myös herkempiä sävyjä mukaan tulkintaansa. Monella hevilaulajalla kun tuntuu tärkeälle mennä koko ajan kovaa ja korkealta. Halford osaa luoda tarvitttaessa tyyniä ja matalia varjoja ennen kuin myrsky puhkeaa. 


 

 MAHTAVA LEVY!

   Albumin kovimmat raidat on selkeästi ladattu alkupäähän. Ei loppukamakaan huonoa ole, mutta taso hieman laskee. Vaikka mukaan on haalittu Bob Halligan Jr.:n kynäilemä Twist. Sama ukkohan on tehnyt Judas Priestille legendaariset (Take These) Chains ja Some Heads Are Gonna Roll -kappaleet. Valitettavasti Twist ei yllä lähellekään näitä. Samaisen miehen sävelkynästä on muuten myös Kissin upea Rise To It -kipale, Hot In The Shade (1989)-levyn avaava styge.

   Kokonaisuutena Resurrection on mahtava levy lopun hienoisesta lerpahtamisesta huolimatta. Syy tämän levyn läpiperkaamiseen on siinä, että tällä viikolla albumi ilmestyy uudelleen tuplavinyyliversiona. Resurrectionia seurasi livelevy Live Insurrection (2001), joka on myös varsin suositeltavaa kuunneltavaa. Halford julkaisi vielä studiolevyn Crucible (2002), joka on omissa muistikuvissani biisimateriaaliltaan huomattavasti yksiulotteisempi ja tylsempi verrattuna Resurrectioniin. Toki sen viime kuuntelusta on jo aikaa. Pitänee ottaa se tarkasteluun uudelleen. Ja se alussa mainittu paluu Judas Priestiin tietysti tapahtui kuten koko metallimaailma oli toivonut ja odottanut.

 



sunnuntai 23. marraskuuta 2014

JUDAS PRIEST - REDEEMER OF SOULS (2014)


Mitä helvettiä...meikäläinen bloggailee jostain mikä on tehty vuoden 1989 jälkeen ja peräti tänä vuonna. No joo, tänä vuonna mutta mutta...kivijalka tälle on jo luotu nelisenkymmentä vuotta sitten.  Judas Priestin sanotaan olleen ainoa, joka uskoi metalliin sillon, kun muut rock-yhtyeet vannoivat minkäkin hypetyksen perään. Voi olla, mutta kyllä Tipton-Halford-Downing -kolmikollakin oli tukkahevin kultakautena permanentit ja Halfordilla grungen innoittaman ruutupaita ja polvista rikkirevityt vaaleansiniset farkut, eikä nahasta ja niiteistä tietoakaan. Alkutaipaleellaan koko Juutas-porukka näytti enemmän San Franciscoon kulkevasta dösästä myöhästyneiltä hipeiltä kuin metallijumalilta. Oman tyylin löytäminen otti aikaa niin musiikillisesti kuin ulkoisen imagon suhteenkin. Nykyään moista aikaa harvoin artisteille suodaan, ainakaan luutuneiden isojen levylafko- jen kultalevyillä vuoratuilla ja kokolattiamatoilla päällystetyillä käytävillä. Onneksi monikansalliset levy-yhtiöt ovat kusessa ja luovat artistit pystyvät tänäkin päivänä tekemään levynsä itse ja löytämään musiikilleen yleisön ilman välistävetäjiä. Miten tämä paasaaminen liittyy nyky-Priestiin? Ei ehkä mitenkään, mutta tulipa nyt sanottua.

Iänikuinen kaveriporukan väittely siitä kumpi on kovempi Priest vai Maiden johti aina siihen, että isompi jengi liputti Rautaneidolle. Minä annoin sitä vastoin aina ääneni Priestille. Judas Priest oli aina jotenkin mielenkiintoisempi kuin lähes aina huomattavasti ennalta-arvattavampi "pikkuveljensä" Nyt ei pidä ymmärtää tätä väärin. En missään nimessä mollaa Harrisin pumppua, kehun vain Judas Priestiä. Tämä siltä varalta, etteivät siellä jo poteroissaan valmiina odottavat maiden-fanaatikot ala heitellä tulikivenkatkuisilla palautteilla.

Olin innoissani, kun kuulin Halfordin paluusta bändiin vuonna 2003. Olihan se jo roikkunut ilmassa jonkin aikaa. Kaikki kunnia Tim Owensille, mukava heppu ja loistava vokalisti. Mutta Priest ei ollut koskaan Priest ilman Halfordia. Halford oli kyllä Halford, mutta väärässä bändissä soolourallaan. Halford-yhtyeen punaniskakitaristeissa ei ollut K.K:n ja Glennin tyylitajua. Pelkkä tekninen taituruus ei tee kitaristista vielä hyvää jätkää. Vuoden 2005 paluulevy Angel of Retribution oli selvästi ajatuksella koottu (joku voisi sanoa laskelmoitu) kokonaisuus. Löytyi klassista Killing Machine-Stained Class-British Steel rokkaamista, löytyi viittauksia menneisyyteen ála Sad Wings of Destiny, löytyi Screaming-Defenders tyylistä melodiantajua ja löytyi Painkillerille ominaista napalmitykitystä. Siis kaikista bändin kultakausista jotakin. Levy oli kaikkea mitä fani saattoi odottaa. Kaiken kruunasi 3.3.2005 keikka Hartwall Areenalla.



Paluukiertueen jälkeen tapahtuneet päivitykset Priest-leiristä eivät sitten enää innostaneetkaan. Kun kuulin ensi kertaa bändin tekevän teema-albumia Nostradamuksesta, olin jo epäilevä tuomas. Eikö yhtään omaperäisempää ideaa huru-ukot enää olleet keksineet? Jokainen Jimin kaltainen kanavava maailmassa oli näyttänyt tusinoittain huonosti tehtyjä dokkareita tuosta ennustaja-ukosta. Nostradamus vedettiin aina hatusta, kun haluttiin löytää maailmanlopun merkkejä kahvinporoista tai antikristus hankeen kännissä kustusta kuviosta. Nyt maailman klassisin heavy-yhtye meni samaan halpaan. No, odotellaan levyä ennen kuin tuomitaan, ajattelin. Levy ilmestyi vuonna 2008 eli aikaa sen sulattelemiseen on vierähtänyt. En voi vieläkään sietää sitä. Judas Priest ei ole  teemalevyjä varten perustettu yhtye. Ai, on vai? Enpä usko. Inhoan koko lättyä kantta myöten. Sekin on huono. Kaiken kruunasi bändin alkuun terhaakkaasti tekemä päätös soittaa tulevalla kiertueella levy läpi. Olisivatkin pysyneet ideassaan. Kiertue muuttui lopulta lähes best-of soitteluksi ja verhojen takaa kulisseista tihkui uutisia bändin sisäisistä ristiriidoista. Kaiken kukkuraksi myös Priest päätti tehdä jäähyväiskiertueen joka osoittautuikin vain jäähyväisiksi K.K. Downingille, joka jätti yhteen 2011. Kaikki nämä kohellukset yhteenlaskettuna olisi voinut kuvitella äijistä jo rutistetun kaikki mehut.
Mutta ei.

Priest löysi nuoren Richie Faulknerin korvaamaan K.K:n. Alkuun tuntui, ettei kukaan korvaa KooKoota ja kun Richie vieläpä näytti lavaolemukseltaa aikalailla Downingilta, oli tuomio tyly. Mutta täytyy myöntää nuorella jannulla on pokkaa. Koko ryhmä tuntui saaneen uutta virtaa nuoren jampan innosta. Ja ehkäpä K.K.:n on parempi vietellä eläkepäiviä golf-kentällään kuin soittaa ilman intohimoa keikkoja jossain hemmetin Tampereella. Downing-Tipton tulee aina olemaan hevin kovin kitaristikaksikko, joka uudisti koko genren soittotyylin ja josta niin monet ottivat mallia, aina Maidenin kitaristit mukaan lukien.

Kaiken tämän pohjalta Redeemer of Souls oli varmasti odotetuin metalli-levy tälle vuodelle. Sen odotukset paisuivat ehkä liiankin suuriksi, kun itse bändikin antoi lausuntoja klassisen Priest-tyylin tekevän paluun. Kun levy ilmestyi kuuntelin sitä Spotifyn kautta ja alkuun koko paketti jätti hieman pettyneen jälkimaun. Tässäkö se muka oli?  Myös albumista tippuneet ensimmäiset kritiikit eivät mairitelleet. Esimerkiksi Inferno-lehdessä Kimmo K. Koskinen antoi kolme kirvestä viidestä ja analysoi "lätkytyksen tuntuvan valjulta". Samanmoista mielialaa tuntui olevan muuallakin sosiaalisessa mediassa liikkeellä. Itse huomasin pitäväni eniten deluxe-version bonus-biiseistä. Jälkeenpäin tajuttuna ne eivät olisi sopineet itse albumin kokonaisuuteen.

Kun nyt itse albumista päästiin kirjoittamaan kaiken muun lätinän jälkeen, niin vaatiihan tämä muutaman kuuntelukerran. Olen saanut lopulta hommattua levyn vinyylinä ja kuunneltuani sitä alkaa homma aukeamaan. Jostain syystä soundimaailma lp:ltä kuulokkeilla kuunneltuna kuulostaa paremmalta kuin cd-versiossa. Voi olla, että vanhana 70-luvulla syntyneenä vinyylirunkkarina tämä on toiveajattelua :). Pidän levystä, ei ole huono tämä. Ja ihmettelen mitä puhuvat arvostelijat, jotka sanovat, ettei  kitarailoittelua vanhaan tyyliin tästä kuulu. Jaa ei vai? Puuro pois korvista! Jos ei jo eka biisi Dragonaut moista sisällä, niin mikä sitten? Levystä olisi toki voinut saada hieman timmimmän pudottomalla pari biisiä. Toisaalta tupla-vinyylinä 13 kappaleen jako toimii hienosti. Kyllä Priest edelleen hakkaa kevyesti köyhät avenged sevenfoldit ja muut jäjittelijät.






sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

JUDAS PRIEST - KILLING MACHINE (1978)



Judas Priest julkaisi vuonna 1978 kaksi albumia. Tänä päivänä se tuntuu käsittämättömältä, kun uutta Priest-levyä on saatu odottaa kuusi vuotta. Ja vielä kun nämä vuoden 1978 levyt olivat Stained Class ja Killing Machine. Priest levyt, joiden myötä yhtye löysi lopulta sen kaavan, joka johti British Steeliin ja Screaming For Vengeanceen. Judas Priest oli kokenut yhtyeenä jo kovin paljon tuohon mennessä. Miehistö oli vaihtunut useamman äijän heilutellessa saluunan ovia. Samoin musiikillinen tyyli ja varsinkin imago sekä ulkonäkö olivat olleet hakusessa. Esikoisalbumi Rocka Rolla (1974) esitteli välillä melko suoraviivaisesti rokkaavan yhtyeen, joka yritti tuoda soittoonsa mystiikkaa ihmeellisestä psykedeliasta ja muusta turhanpäiväisestä hippihömpästä. Jo seuraava Juutaksen levy Sad Wings Of Destiny (1976) esitteli musiikillisesti huomattavasti vakuuttavamman yhtyeen, joka alkoi maistaa metallin maun suussaan. Oman nahka/niitti -tyylin löytyminen ajoittui vasta Killing Machine -levyn aikoihin. Vaikka Stained Class oli 70-luvun metallia parhaimmillaan, löysi Rob Halford tiensä Lontoon S/M-seksikauppoihin vasta tuon jälkeen. Katsokaa eroa  vuoden sisällä...ensin Stained Class -kiertueelta Robin lavapersoona versus Killing Machine -tyyli. Rumpali Les Binks taisi yrittää pisimpään vältellä niittejä ja nahkaa. Kaveri lopulta häipyikin kuvioista flanellipaitoineen vuonna 1979. Sääli toisaalta. Priestin eräs upeimmista kappaleista Beyond the Realms of Death on juuri Binksin käsialaa.

   Viimeisetkin hapsutakit ja Ian Hillin kauluspaita heitettiin roskiin British Steelin (1980) ilmestyessä, mutta Killing Machinessa bändi tajusi olevansa metalliyhtye. Tänä päivänä herrat kertovat haastatteluissa olleensa sitä aina ja ylpeästi toisin kuin esimerkiksi Sabbath, Zeppelin ja Purple, kuten Sam Dunnin mainiosta Metal Evolution -sarjasta käy ilmi. Toki näin, mutta pakko sanoa, että kyllä Priestilläkin kului useampi vuosi ennen kuin ymmärsivät olevansa heavy metal -yhtye. Mutta varmasti ovat ensimmäinen nimekkäämpi yhtye, joka sitä lippua alkoi ylpeänä kantaa.

   Killing Machine on klassista Priestiä parhaimmillaan. Oli vaikea päättää kirjoitanko tämän blogin juuri tästä levystä vai Stained Classista, mutta vaakakuppi kääntyi Killing Machineen Judas Priestin vaikutus koko metalligenren kehityksessä on kiistaton . Priestin jäljessä kulkivat sekä Iron Maidenin pitkätukat, että kaikki muutkin brittiläsen uuden metalliaallon eli NWOBHM:n bändit kuten Saxon, Samson, Demon ja monet muut. NWOBHM (New Wave of British Heavy Metal) oli kuin turkulainen runous 90-luvun alussa, uutta ja kovaäänistä!
   
   Kun puhutaan Judas Priestin uran läpimurrosta, nostetaan aina esiin British Steel (1980). Tietysti itseoiketetusti se oli iso harppaus eteenpäin. Lopullinen menestys USA:ssa kulminoitui Screaming For Vengeance (1982) -albumiin, mutta väitän, että Amerikan menestyksen pohja luotiin Killing Machinella tai sanotaanko Hell Bent For Leatherilla, millä nimellä levy Jenkkilässä julkaistiin. Killing Machine -nimeä pidettiin liian väkivaltaisena tuossa kaksinaismoralistien luvatussa maassa. Yhdysvaltalaiseen kaksinaismoralismiin Judas Priest törmäsikin myöhemmin, kun yhtye joutui oikeuteen vuonna 1990 syytettyinä kahden teinipojan itsemurhaan yllyttämisestä sanoituksillaan. Nuo itsemurhaan muka yllyttävät kappaleet muuten löytyvät Stained Class -levyltä: Spooky Tooth coveri Better By You Better Than Me sekä edellä manittu Beyond The Realms Of Death. Olen jokseenkin paljon noita eläissäni kuunnellut... ja hengissä ollaan.

    Killing Machine esittelee monipuolisen biisivalikoiman. Metallisen, mutta toisaalta jopa osittain popahtavan. Sisältääpä levy myös kauniin balladin Before The Dawn. Vuonna 1979 yhtye esiintyi suositussa Top Of The Pops- ohjelmassa heti Abban perään. Evening Star -kappale on kaukana siitä miten Heavy Metal tänä päivänä määritellään. Ja ilkeämielisesti voisi jopa bändin yrittäneen ajatella laskelmoidusti miellyttää laajempaa yleisöä hieman kevyemmällä rallatuksella. Pohjan kaikelta paskapuheelta vie kuitenkin koko albumin kappaleiden vahvuus. Levy on kuin tämän vuoden Tuska-festivaaleilta kojusta ostamani viisirivinen pyramidiranneke...aito juttu!

   Judas Priestin omaleimaisuus on kiistämätöntä. Glenn Tipton ja K.K. Downing loivat kahden kitaristin tyylin, jollaista ei ennen oltu kuultu. Monet ovat sitä kopioineet, Iron Maiden ensimmäisenä. Mutta Priest lisäsi keittoonsa vielä Rob Halfordin, jonka ääniala riitti kiilaamaan kovaa ja korkealta kitaristien luoman äänimassan välistä. Tässäkin Maidenin Steve Harris kulki copycattina perässä valitessaan Bruce Dickinsonin yhteensä laulajaksi. Kaikki kunnia Maidenille, mutta ensin oli Priest!