sunnuntai 8. marraskuuta 2015

DEF LEPPARD - DEF LEPPARD (2015)




Kun bändi julkaisee vanhoilla päivillään albumin joka kantaa pelkästään yhtyeen nimeä, nousevat karvat valmiiksi pystyyn. Eivätkä nyt odottavan kutkuttavan jännityksen johdosta vaan lähinnä pahinta peläten. Kas kun tämä korostaa uutta alkua ja toimii yhtyeelle eräänlaisena puhdistautumisriittinä, jolla vanhat synnit ja väärät valinnat pyyhitään pois. Eli se toimii kuin Jeesuksen veri. Lähes aina tämä tämä korostetun liioiteltu ele saa vanhat fanit höristämään korviaan, että olisiko nyt niin että yhtye tekee sellaista musiikkia, johon se parhaimmillaan pystyi. Ja lähes joka kerta mennään metsään ja lujaa. Ystävän ohje: Vältä vanhoja bändejä, jotka julkaisevat omaa nimeään kantavan ties monennenko albuminsa. Samaa pätee kirjoihin, joissa kirjailijan oma kuva koristaa etukantta. Se on yhtä varma merkki sisällön puutteesta.


Menin tietysti halpaan itsekin odottaessani uutta Def Leppard -levyä. Tai sanotaanko etten ole odottanut Def Leppardilta mitään enää Hysterian jälkeen. Mutta ensi-iskuksi uudelta levyltä valittu Let´s Go sai hormonit hyrräämään ja kääntämään katseen pitkästä aikaa Sheffieldin suuntaan. Vaikka ei kuuron leopardin poijaat ole tainneet vanhassa kotikylässään enää vuosiin asua. Biisin riffittely, soundit ja stemmat tuovat mieleen härskisti Hysteria-aikaisen Leppardin ja vievät tällaisen keski-ikäisen kaljamahaisen kaljuuntuvan miehen ajatuksissaan takaisin sinne viriiliyden päiviin kahdenkymmenenviiden vuoden päähän lauantai-iltoihin, kun sateinen katu Kauppatorin laitamilla tuoksui jännitykseltä ja elämä oli otettavana juuri siinä ja nyt, sellaisenaan tarjolla. Suussa maistui Koffin kolmonen ja ohimoissa kiehui kuuma veri. Joe Elliot ja kumppanit onnistuvat laskelmoidusti avauskappaleellaan ja saavat siis meidät kaipaamaan jotain jonka jo Fredi ties kertoa Kolmatta linjaa takaisin dallatessaan: Nuoruutta ei voi saada takasin. Vai voiko sittenkin, Def Leppard lupaa ja tämän lupauksen perässä harhauduin äijien uuden levyn pariin.


Def Leppardin levyt High ´n´Dry (1981) ja Pyromania (1983) ovat itselleni ne tärkeät Leppard-lätyt. Varsinkin näistä jälkimmäinen toimii edelleenkin täpöllä. Vuoden 1987 ja yhtyeen menestynein ja aivan järjettömästi myynyt tekele Hysteriakin vielä putoaa vahvojen biisiensä ansiosta. Tosin muovisen äänimaailman venyttäminen aivan äärimmilleen niin sanotuksi Def Leppard-soundiksi alkoi hieman ahdistaa keinotekoisuutensa ansioista. Hysterian jälkeinen Def Leppard-maailma on tarjonnut meikäläiselle enää välähdyksiä sieltä täältä, muttei mitään erityisen kiinnostavaa. No nyt paneuduin uutukaiseen tosissani ja hieman on kusetettu olo.


Let´s Go:n jälkeen meno jatkuu kuin Hysteriaa kuuntelisi. Toinen biitti Dangerous jatkaa nostalgia -tipan annostelua suoraan suoneen. Vielä tässä vaiheessa heiluttelen persettäni peilin edessä hymyssä suin. Mutta sitten tapahtuu jotain. Kolmas kappale kumartaakin syvään Queen-yhtyeen Another One Bites The Dust -hitin suuntaan. Tämän vielä jotenkin jaksan, mutta sitten...Leppardilla on historiansa imelien siirappiballadien parissa runkkaavana yhtyeenä, mutta We Belong on kuin loppuunkulutetut sukat. Kappaleeseen ei tuo mitään lisäarvoa, että siinä pääsevät leadeja laulamaan muutkin ukot kuin Joe Elliot. Hoh hoijaa.


Tuntuu kuin punainen lanka, jos sitä koskaan olikaan, katoasi lopullisesti yhtyeeltä seuraavien aivan mitäänsanomattomien veisujen myötä. All Time High levyn puolivälissä on yritys palauttaa jo uskonsa menettänyt kuulija takaisin rippituoliin. Biisi yrittää rokata kuin Michael Monroe, muttei yllä tarttumaan kuin Monroeta saappaan varresta. Oksennus ei vieläkään pääse pönttöön asti suustani, koska seuraavaksi nämä veijarit ovat avanneet laulukirjan kohdasta Led Zeppelin ja jollain kumman aivopierulla ovat päättäneet levylle asti päästää tekeleensä. Led Zeppelin teki tämän aikoinaan täydellisesti, mihin tarvitsemme Def Leppadin Led Zepmäistä jammailua. Tarvitsemme sitä yhtä paljon kuin VitaeProta.

Def Leppard. Voi pojat minkä teitte!


Levyllä on 14 kappaletta. Albumia olisi varmasti saanut tiivimmäksi paketiksi karsimalla määrän vaikka kymmeneen. Tällä tasolla karsittavia olisi riittänyt. Biisit Forever Young ja Last Dance menevät korvasta sisään ja tulevat perseestä ulos. Broke ’N’ Brokenhearted väläyttää välistä ihan kivaa rokkailua, mutta ei kuitenkaan irtoa taaskaan kunnolla. Kitaristikaksikko Collen-Campbell pelastavat tällä levyllä sen mitä pelastettavissa on.


Onneksi kaksi viimeistä laulua tekevät skolioosiin vääntyneelle levylle pienen ryhtiliikkeen. Wings Of An Angel toimii ja Joe Elliotkin tuntuu saavansa tulkintaasa lopulta jotain värejä ja tunnetta. Kappale kahlaa vielä sävyltään kivasti hieman normaalia tummemmissa tunnelmissa kuin yhtyeellä on normaalisti tapana ja jälleen kerran Collenin soolo tuntuu hyvältä ja niin oikealta. Levyn päättää Blind Faith, josta pidän myös hieman synkähkön tunnelmansa puolesta kovinkin. Ainut särö tähän on taas tuon vanhan laulukirjan kaivaminen auki nyt B-kirjaimen kohdalta. Ihan kiva, että osoitetaan kunnioitusta omille musiikillisille esikuville, mutku...Leppard on jo levyllä siis kumartanut Queenille ja Led Zeppelinille. Nyt lopussa vielä Beatles saa oman hatunnostonsa. Ei vain osoita mitään suurta omaperäisyyttä lainata kappaleen keskelle suoraan pätkää Strawberry Fields Foreveristä.


Olipas tämä nyt taas savotta. Eivät odotukset ihan täyttyneet, mutta sitähän se elämä on. Kohti uusia pettymyksiä. Voi olla, että pari seuraavaa tämän bändin tuotosta tulee ehkä tulevaisuudessa ohitettua olankohautuksella. Menen nyt puhdistamaan korvani Pyromanialla.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti