MATCHBOX - MIDNITE DYNAMOS (1980)

 

 

Katselin haltioituneena minua paria vuotta vanhemman serkkuni esittelemän levyn kantta. Kovannäköisiä kundeja pukeutuneina tiukasti istuviin valkoisiin pukuihin. Etummaisena ja kaikkein tuimimman katseen omaava Graham Fenton pulisonkeineen ja suurine pilottilaseineen veti puoleensa hypnoottisesti. Olin 9-vuotias ja tämän levyn kansikuvan näkeminen oli askel lapsuudesta kohti nuoruutta.

 

 

    Matchbox oli 70- ja 80-luvun taitteen Suomessa heränneen rockabillybuumin eturivin yhtyeitä. Samaan aikaan kun punk innosti tiettyä osaa nuorisosta, niin täysin erilainen kulttuuri teki vaikutukseen toiseen osaan nuorista. 50-luvun kuvastoa alettiin ihannoida. James Dean, Gene Vincent ja Eddie Cochran olivat kova juttu. Samoin Elvis Presley. Suosikki-lehden päätoimittaja Jyrki Hämäläinen ei peitellyt innostustaan. Jyräys oli omalta osaltaan suurena Elvari-fanina edesauttamassa lehtensä sivuilla fiftarimuodin esiintuomista. Punkkarit ja diinarit olivat hyvin pian napit vastakkain. En lähde puimaan ilmiöihin liittyneitä negatiivisia juttuja. Jokaiseen faniryhmään mahtuu mukaan idiootteja, jotka eivät ymmärrä fanittamisen perimmäistä olemusta, puhutaan sitten musiikista tai jalkapallosta.

 

 

7" sinkun kansi

 

    Jos Graham Fenton oli yhtyeelle näyttävä keulakuva, niin todellinen musiikillinen johtaja yhtyeessä oli kitaristi Steve Bloomfield, jonka kynästä useat bändin rullaavat biisit syntyivät. Midnite Dynamos on monipuolinen levy. Nimibiisi on niin vahva yhtyeen tavaramerkki, että levyn muu materiaali jää helposti sen varjoon. Se ei tee kuitenkaan muista kappaleista yhtään huonompia. Shocked 'N' Shattered, C'Mon Let's Go, Marie Marie, Back-Row Romeo rokkaavat kuin hirvi ajovaloissa.

 

 

 

    Midnite Dynamos on hyvänmielen musaa. Levy, jonka kuuntelu saa hymyn huulille. Se on vahva levy. Onneksi pääsin todistamaan bändin livenä herrojen vanhoilla päivillä. Vaikka ikää oli karttunut, ukot osasivat yhä rokata. Omassa musiikillisessa kasvamisessani Matchboxin ja Crazy Cavanin jälkeen kuvioihin ilmestyi Stray Cats, joka vei jutun jälleen seuraavalle tasolle. Mutta se on jo toinen juttu. Stray Catsin debyyttilevystä on muuten kirjoitettu tämän blogin ihka ensimmäinen teksti. Sen voi käydä lukaisemassa linkistä: Stray Cats (1981)

 

Tukka tötterölle Dillinger-pizzaa naamaan!