Saksan Düsseldorfista ponnistaneen Warlock-yhtyeen viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto Triumph and Agony (1987) on kiistaton eurooppalaisen heavymetallin klassikko. Yhtä lailla laulusolisti Doro Pesch on ikuisesti meidän 80-luvulla teiniviiksiä, takatukkaa ja finnejä kasvattaneiden miehenalkujen päiväunelmien ikuinen kohde. Triumph and Agony oli myös yritys lyödä läpi Yhdysvaltojen markkinoilla. Amerikan mantereella äänitetty levy nousikin kivasti Billboardin 200-listalla parhaimmillaan sijalle 80. Siitä huolimatta yhtyeen parhainta markkina-aluetta oli yhä kotimaa Saksa, jossa albumin myynti ylsi yli kultalevyrajan.
Triumph and Agonylle ryhdyttiin kaavailemaan jatkoa samalla kaavalla. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin muutamallakin tavalla. Yhtyeen kokoonpanossa ovi kävi vilkkaasti. Henkilökohtaiset kemiat, tai tässä kohtaa voisi sanoa suhteet, koituivat bändin kohtaloksi. Kolmiodraama Doron ja kahden yhtyeen jäsenen välillä kulminoitui siihen, että Doro huomasi olevansa yksin ilman entisiä bändikavereitaan. Samaan aikaan myös entinen manageri uhkasi oikeustoimilla, jos seuraava levy julkaistaisiin Warlock-nimen alla. Kuin huomaamatta Doro oli ajautunut soolouralle ja seuraava levy päätettiin laittaa markkinoille neidin omaa etunimeä kantaen.
Helmikuussa 1989 ilmestyi Doron ensimmäinen sooloalbumi Force Majeure. Levyn kanteen kuitenkin lisättiin Doron nimen perään markkinointimielessä tarra: +Warlock. Tuottajana ja biisinkirjoittajana toimi Triumph and Agonylta tuttu Joey Balin. Bändi kasattiin melkoisista tekijämiehistä. Rumpuihin tuli monissa liemissä ( Blue Öyster Cult, Black Sabbath, Quiet Riot, Rainbow ) keitetty Bobby Rondinelli. Kitarassa pärryytti Jon Levin, joka myöhemmin korvasi George Lynchin Dokkenissa. Bassossa oli se ainut jäänne viimeisestä Warlock-kokoonpanosta, Tommy Henriksen, joka on myös myöhemmin tehnyt vaikka ja mitä, esim. toiminut Alice Cooperin bändin kitaristina. Ja kuin kirsikkana kakun päällä häärää mukana myös kosketinsoitinvelho, Dion riveistä tuttu viiksivallu, Claude Schnell. Eli melkoista kaartia sai Doron bändiinsä. Tuntuukin oudolle kuinka hommasta valmistunut levy jää piippuun pahasti. Puitteet piti olla kohdillaan. Missä meni vikaan?
Tämä levy oli ilmestyessään minulle suuri pettymys. Olin kuunnellut Triumph and Agonyn läpi varmasti satoja kertoja. Odotukset sen seuraajan suhteen olivat korkealla. Varmasti liian korkealla. En ole kuunnellut Force Majeurea vuosiin. Tätä kirjoittaessa on annettava levylle vielä yksi uusi mahdollisuus. Onko se niin huono kuin muistan?
Olen monesti ennenkin sanonut tämän. Kun yhtye tai artisti julkaisee uudelta levyltään ensimmäisenä sinkkuna coverin, pitäisi kaikkien hälytyskellojen soida. Silloin artistin omaan materiaaliin ei uskalleta luottaa riittävästi vaan etsitään enemmän hittipotentiaalia, jota yritetään luoda hankkimalla joku sopiva lainabiisi. Doron kohdalla joku valopää (haastatteluisssa Doro nimeää itsensä täksi valopääksi, koska kappale on aina ollut hänelle niin kovin rakas) valitsi melkoisen mammutin coveriksi. Force Majeuren avaa ja ensimmäisenä singlenä julkaistiin Doron versio Procol Harumin hitistä A Whiter Shade of Pale. Juu, upea kappale, mutta täysin luuksi kaluttu, eikä Doro ja bändi onnistu tuomaan hengettömään vetoonsa mitään uutta. Mäkin rakastan maksamakkaraa ruisleivän päällä, mutta en tarjoile sitä sukujuhlissa tai illanistujaisissa vieraille.
Toinen miinus levylle tulee soundeista. Hemmetin nätisti sliipattua. Kitara- ja rumpusoundeissa ei ole yhtään sitä rokkiin kuuluvaa räkää mukana. Tässä on selvästi laskelmoitu äänimaailma Amerikan radioaaltoja ajatellen. Taidetta tehdessä laskelmointi ei yleensä kannata. Eikä kannattanut nytkään. Levy ei menestynyt Yhdysvalloissa. Edelleen Doron kovin kannattajakunta löytyi hänen kotimaastaaan Saksasta.
Jotta ei ihan mollaamiseksi mene, niin levyllä on hetkensä. Doron sympaattinen ja persoonallinen tapa laulaa pääsee hyvin oikeuksiinsa. Myös biiseistä löytyy paljon hyvää. Koko ajan vain tuntuu kuin nämä olisivat Triumph and Agonylta yli jääneitä vetoja. Levystä olisi saanut terävämmän pienoisella karsinnalla. Kymmenen raitaa olisi varmasti riittänyt. Nyt kolmeentoista mahtuu liian monta tusinarokkia. Ja toki loppuun on pitänyt laittaa saksankielistä jollutusta. Söpöä, mutta turhaa.
Kakkosraitana eetteriin tärähtävä Save My Soul on upea biisi. Hyvää koukkua sävellyspuolella ja upea kertsi. Hyvin biisi näyttää toimineen myös livenä, kuten alla olevalta videolta voi todeta.
Myös World Gone Wild, Mission Of Mercy, Angels With Dirty Faces ovat varsin mainoita ralleja. Eli levyn alkupää on ihan loistokamaa, lukuun ottamatta sitä Procol-Whiter -kammotusta. Mutta sitten tulee ensimmäinen slovari. Samalla albumi muuttuu tylsäksi. Tilannetta ei enää paranna Hard Times, joka julkaistiin toisena singlenä. Huomattavasti huonompi veto kuin mikään noista neljästä edellä kehumastani. Levyn loppumateriaali on kasvotonta heviä. Edes Doron läsnäolo ei pelasta albumia. Bändi soittaa koko levyn läpi erittäin intohimottomasti. Palkattuja solttujahan kaverit olivatkin. Tilipussi tulee ilman taiteellista kunnianhimoakin. Sääli.
Olen aina halunnut pitää tästä levystä. Olen aina halunnut tykätä Doron soolotuotannosta enemmän kuin todellisuudessa tykkään. Doron uran kohokohta ja huippu on se vuoden 1987 Warlock-levy Triumph and Agony ja sen Doro tietää itsekin. Doro Peschin ura ansaitsee kuitenkin kunniaa. Kauniilla kasvoilla myydään ehkä muutama levy, mutta vuosikymmeniä kestäneeseen uraan vaaditaan todellista lahjakkuutta ja omistautumista.
Doron yritys valloittaa Amerikka jatkui vielä yhden levyn verran. Hän ajautui yhteistyöhön Gene Simmonsin kanssa, mutta se on jo toinen tarina. Saattaa olla, jos innostun, niin palataan siihen myöhemmin. Doro on kuningatar. Muiskiss!
Olen kirjoittanut aikaisemmin arvion tuosta kehumastani Warlockin Triumph and Agony -levystä. Sen pääsee lukemaan linkistä; https://levyhyllyntakaa.blogspot.com/2021/09/warlock-triumph-and-agony-1987.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti