OZZY OSBOURNE 1948–2025

 

VINCE NEIL - EXPOSED (1993)

 

Vince Neil sai kenkää Mötley Crüesta helmikuussa 1992. Vaihtoehtoisessa todellisuudessa mister Neil otti vastaan presidentin pestin piskuisessa valtiossa nimeltä Suomi. Tästä voivat kiinnostuneet lukea lisää allekirjoittaneen romaanista nimeltä, Marilynin kiehkura. Mutta jos palataan ns. viralliseen historiaan, joka Vince Neilin kohdalla kulki arvattavia latuja. Mies ryhtyi soolouralle. Kilpailutilanne vanhojen bändikavereiden kanssa oli päivänselvä.

    Mötley Crüe oli alkuvuodesta 1992 jo ehtinyt pyörähtämään studiossa suunnittellen tulevaa levyään. Paineet eivät varmasti olleet ihan pienimmästä päästä, sillä edeltävä albumi, Dr. Feelgood (1989) oli bändin suurin menestys, joka oli yltänyt jopa jenkkien albumilistan ykköseksi. Nikki Sixx, Tommy Lee ja Mick Mars tulivat hyvin pian siihen johtopäätökseen, ettei uuden levyn nauhoituksia voida jatkaa Vince Neilin kanssa ja äänestivät laulajansa ulos yhtyeestä. Neilin korvaajan pestin sai John Corabi, jonka kanssa loput mötikkäukot päättivät jatkaa tulevan albuminsa työstämistä.

   Vuonna 1992 musiikkimaailmassa puhalsivat muutoksen tuulet. Seattle-soundi ja grunge olivat valtaamassa valtavirran ja 80-luvun hard rock -yhtyeille koittivat ankeat oltavat. Vanhoilla meriiteillä ei ollut enää merkitystä ja levy-yhtiöt odottivat ja myös vaativat vanhoja bändejä sopeutumaan tilanteeseen, muuttamaan tyyliään vallitsevan tilanteen mukaiseksi. Iso osa vanhojen ns. tukkaheviyhtyeiden grungeajan levyistä on melko karmeaa kuunneltavaa. Ennen iloisesti bilettämisestä ja rokin riemuista laulaneet yhtyeet yrittivät vääntää vakavalla naamalla alavireistä synkistelykamaa. Ei toiminut juuri koskaan.

 

    Vincen huhtikuussa 1993 ulos pukkaama levy kuulostaa erittäin paljon 80-luvun lopun Mötley Crüeltä. Ainakin minulle se on iso plussa. Levy on toimiva kokonaisuus alusta loppuun, täynnä hyviä biisejä, hyvillä soundeilla. Onnistuneen levyn taustalla on Neilin saamat oikeat yhteistyökumppanit. Ex-Ozzy Osbourne basisti Phil Soussan, joka on muuten myös yhden Ozzyn isoimman hitin takana (Shot In The Dark), oli mukana sävellystyössä. Myös tuohon aikaan terävät sävelkynät omistanut parivaljakko Styxin Tommy Shaw ja Night Rangerin Jack Blades rustasivat levylle kolme biisiä. Shawn ja Bladesin yhteistyö oli poikinut Ted Nugentin kera toimineelle Damn Yankees -yhteelle menestystä ja mammonaa 90-luvun alussa. 

   

    Kaiken kruunasi Neilin kokoonpanon kitaristiksi saapunut Billy Idol -kepittäjä Steve Stevens. Stevensin panos levyllä on merkittävä. Jopa niin merkittävä, että olen kuullut mielipiteitä siitä, että kitaristi onnistuu tuhoamaan tämänkin levyn liiallisella egoilullaan. Olen eri mieltä. Stevensin kitara on välillä toki esillä ylikorostetusti, mutta kaveri on sen verran taitava, että onnistuu täyttämään kitararaidat vauhdikkaalla ja tyylikkäällä soitolla. Steve Stevens kuitenkaan ollut ensisijainen valinta Neilin aisapariksi. Kitaristin paikka oli pedattu Whitesnakesta tutulle Adrian Vandenbergille. Warner Bros. -levy-yhtiö oli kuitenkin sijoittanut Vínce Neilin soolouran aloituspakkaukseen sen verran paljon pätäkkää, että yhtiöllä oli sananvaltaa millaiseen prokkikseen fyrkat kulutettaisiin. Niinpä levy-yhtiön vaatimuksesta kitaristin saappaat jalkaansa veti juurinkin Steve Stevens.  

   Steve Stevens otti pestin vastaan epäonnistuneen yhteistyön päättyessä Michael Monroen kanssa surullisenkuuluisan Jerusalem Slim -projetin myötä. Monroe on vuosikausia jaksanut mollata Stevensiä levynsä pilaamisesta. Ymmärrän pointin siinä mielessä, ettei levystä tullut Micheal Monroen haluaman kaltaista. Jerusalem Slim on kuitenkin mielestäni hyvä levy. Se on Michael Monroe -levyistä lähinnä hevilevyä ja voin ymmärtää, ettei se ollut Monroen tarkoitus. Mutta jos hommaat levylle kitaraan Steve Stevensin ja tuottajaksi Michael Wagenerin, mitä voit odottaa. Heviä! Ei luulisi olevan suuri yllätys. Mutta jos palataan Vincen levyyn, niin taitava kaveri istui myös tuottajan pallille. Ron Nevison sai aikaan soundit, jotka vielä vuonna 1992 olivat iloista hard rockin riemua, eikä mitään flanellipaitasynkistelyä.

 

 

   Levy on vahva kokonaisuus alausta loppuun. Ja muutamassa biisissä, Lookin In Her Eyes, Sister Of Pain ja You're Invited (But Your Friend Can't Come), on selkeää hittiainesta. Levy nousi ilmestyessään Jenkkien Billboardin albumilistalla sijalle 13. Ei aivan huono saavutus sekään. Surullista sen sijaan on se, että tämä onkin Vince Neilin soolouran ainoa kelvollinen tekele. Levy on suurta rockjuhlaa alusta loppuun. Sääli, ettei Vince Neil itse tunnu arvostavan tätä soolouransa ainoaa valopilkkua. Liian harvoin levyltä päätyy herran settilistaan yhtään mitään. Sen sijaan mies vetää vuodesta toiseen soolkeikoillaan Mötley-klassikoita. Kenties se on itseluottamuksen puutetta tai pelkästään laiskuutta. Mene ja tiedä.

 

 

 

 

 

 

 

    

ROCK VALOKUVINA OSA 3: JUSTIN THOMAS & HANOI ROCKS

 

ROGUE MALE - ANIMAL MAN (1986)

 

Rogue Malen tarina on tarina rahasta, epäonnesta ja ahneudesta. Se ei ole pelkästään tämän yhtyeen tarina. Samanlaisia kohtaloita on rokkenrollin maailma pullollaan. Rogue Malen kantava voima oli solisti Jim Lyttle, Pohjois-Irlannissa syntynyt nuori mies, joka innostui 70-luvulla punkista monien ikätovereidensa tavoin. 

   Lyttle muutti 70-luvun lopulla Lontooseen ja päätti perustaa vuonna 1983 yhtyeen, joka yhdistäisi kahden eri musiikkilajin tyylin ja soudin. Punkin ja hevin. Nopeasti ajateltuna tällaisen sopan lopputulos on Motörhead. Aivan väärässä ei tällöin ollakaan. Muistan kun kuulin Rogue Malen esikoislevyä First Visit (1985) ensi kerran, mieleen tulivat Lemmyn, Philty Animalin ja Fast Eddien aikaansaannokset. Kuunnelkaapa siltä levyltä vaikka biisi Crazy Motorcycle, niin ymmärrätte mitä tarkoitan. 

                                   - Jim Lyttle Norwegian Helvete Magazinen haastattelussa vuonna 2014 

 

       Muistan esikoislevyä hehkutetun Suomenkin musalehdissä. Jim Lyttlestä povattiin hevirokin uudistajaa. Toiko Rogue Male lopulta 80-luvun heviin mitään uutta? Sopan ainekset on kaikki napattu sieltä täältä. Uskallan kuitenkin väittää, että ei tällainen soundi aivan jokapäiväistä ollut hevin valtavirrassa.

    Animal Man hämmentää. Kuultavissa on jopa industrial metallille tyypillisiä elementtejä. Välillä en vain oikein osaa päättää, että onko levy tuotettu hyvin vai huonosti. Ensin ajattelin, että onpa paskat soundit, mutta kaikessa rujoudessaankin tässä on ideaa. Vaikka on kyse metallilevystä, punk-vaikutteet puskevat läpi biiseistä hyvällä tavalla. Kannessa poseeraavan yhtyeen ulkonäkö myös hämmentää minua. Kavereilla on viimeisen päälle rokkikuteet ja sotamaalaukset. Kaikki on liiankin suunnitellun näköistä touhua. Jotenkin muovista ja tekotaiteellista. 

 

 

  Tärkeintä on kuitenkin musiikki. Ja pakko myöntää, että kuuntelen tätä oikein mielelläni. Pitääkin ottaa pitkästä aikaa myös yhtyeen esikoislevy kuunteluun. Animal Man sai ilmestyessään järjestäin huonompia arvioita kuin edeltäjänsä, mutta ei tämä mikään huono levy ole. Suosikeikseni kahden kuuntelun jälkeen nousevat Progress, Take No Shit, Belfast, Job Centre.

 

 

   Alussa mainitsemani epäonni astui Jim Lyttlen elämään tämän levyn jälkeen. Mies taisteli lopulta kuusi pitkää vuotta käräjillä entistä manageriaan ja levy-yhtiötä vastaan oikeudestaan omaan musiikkiinsa. Lopulta Lyttle voitti oikeustaistelun, mutta samalla Rogue Malen etsikkoaika oli mennyt ja yhtye unohdettu. Jim Lyttlen myöhemmistä haastatteluista olen lukenut, ettei hän voinut keskeneräisen oikeusjutun aikana keikkailla Rogue Male-nimen alla. Shit happens!

   Vuonna 2010 ilmestyi comeback-levy Nail It ja vuonna 2023 Hardcase. Vaikka seuraan mielestäni genreä, en ollut kuullutkaan moisista levyistä. Aika pienelle huomiolle ovat jääneet. Sääli sinänsä. Rogue Malessa ja Jim Lyttlessä olisi varmasti ollut ainesta muuksikin kuin parin levyn tähdenlennoksi. 

 

 

 

 

CRAAFT (1986)

 

Craaft oli saksalaisyhtye, josta en olisi ikinä kuullut halaistua sanaakaan ilman Epe Heleniuksen päätoimittamaa Heavy Heaven -lehteä. En muista, että muut 80-luvun suomalaiset rocklehdet olisivat tätä Frankfurtissa perustettua kolmen kaveruksen bändiä koskaan maininneet. Nyt kun plarailin noita vanhoja Heavy Heaveneita bändi muistui mieleeni, mutta sen musasta ei ollut tarkkaa mielikuvaa. Eipä hätiä mitiä, mullahan on bändin kaksi ekaa albumia, Craaft (1986) ja Second Honeymoon (1988), hyllyssä. Vuonna 1991 ilmestyi vielä kolmas albumi, No Tricks-Just Kicks, jonka jälkeen yhtyeestä ei enää tietoa löydykään. Craaftin suurimpiin saavutuksiin kuului lämmitellä tämän debyytin ilmestyttyä Queenia näiden Magic Tourilla 1986.

Alla muuten Heavy Heaven 4/86 numerosta Pote Vihisen arvostelu levystä. Potehan lauloi tuolloin Catwalk-yhtyeessä ja tunnetaan nykyään Kummelista tuttuna Heikki Vihisenä. 

 

    Aloitetaan debyytin kuuntelulla. Heti avausraidalla, Breakin´Walls Ain´t Easy, käy selväksi millä vuosikymmenellä musa on tehty. Minun korviini se on vain plussaa. Erittäin kiipparivoittoistahan tämä on. Kitaristi-laulaja Klaus Luleyn ääni ei ole kovin omaperäinen. Suoraan sanottuna tämänkaltaiseen musaan jopa tylsä. Ääniala on selkeästi liian kapea. Hiukan harmittaa, koska monet biisit ovat melko toimivia ja komeita pläjäyksiä. On helppo ymmärtää miksi bändi on päässyt lämmittelemään 80-luvun Queenia, jotain elementtejä tähänkin soppaan on haettu Freddie Mercuryn ja kumppaneiden laulukirjasta. Olisiko bändin kannattanut harkita toista laulajaa ja antaa herra Luleyn keskittyä kitarointiin? Pahoin pelkään, että vokalisti-Klaus oli bändin pomo ja johtohahmo. Hän määräsi ja muut vikisivät. (Tämä on vain kirjoittajan omaa mielikuvitusta, eikä välttämättä vastaa todellisuutta lainkaan.)

 

 

    Mainitsemani avausraita ja kakkosena kuultava I Wanna Look In Your Eyes toimivat upeasti ja ovat melkoista korvakarkkia, varsinkin kertsien kohdalla. I Wanna Look In Your Eyes julkaistiin levyltä sinkkuna, eikä ihme. Toimiihan tämä. Video on sen sijaan aivan kamalaa katseltavaa.

    Kolmannen biisin kohdalla vokalistin liiallinen yrittäminen ja kovistelu alkavat kyllä ärsyttää. Hold Me on kuitenkin ihan hyvää rokkia ja biisissä on kivoja koukkuja, mutta uhoava laulutyyli, huh huh. A-puolen taso laskee selvästi kahden ekan biisin jälkeen. Neljäs raita, You´re The Best Thing In My Life, on balladi ja mahtipontisuudessaan komea, mutta sävellyksenä tusinakamaa. Viides ja viimeinen ekapuolen veisu ei paranna meininkiä.

    B-puolelle siirryttäessä meno hetkeksi paranee. Stranger tuo jälleen esiin sen missä bändi on parhaimmillaan. Iso ja toimiva kertosäkeistö laittaa jalan vipattamaan ja pään heilumaan. Vaikka kitaristi-laulaja Luley on ollut nähtävästi bändin pomo, kosketinsoittaja Franz Keilin merkitys yhtyeen soundissa on kuitenkin keskeinen.

 

 

Ihan ok-levy. Kokonaisuutena hiukan puuduttava välillä. Ei nyt mitään ihmeellistä, mutta mielelläänhän tätä kasarin hard rockin ystävänä kuuntelee. Monille varmasti täysin vieras pumppu, mutta joskus kannattaa katsoa hiukan sivuille valtavirrasta, pusikoihin ja maanteiden laidoille. Voi löytää ylllättäviä ja mukavia juttuja, kuten Craaft. 

 

 

 

 

 

Rock valokuvina: Lynn Goldsmith

Ensiesitys YouTubessa 22.6. klo 11.00.
Tervetuloa katsomaan ja kommentoimaan. Tilaa myös YouTube-kanavani. Arvostaisin moista tekoa mahdottomasti. Tarkoitus on tuottaa sinne sisältöä enenevässä määrin tulevaisuudessa, jos katsojia riittää.

Tilaa kanava: https://www.youtube.com/@mikakivelaMKK?sub_confirmation=1

LISÄÄ HEVIÄ! Heavy Rock 1986

 

HEAVY HEAVEN 4/86