STRYPER - SOLDIERS UNDER COMMAND (1985)

 Elviksen lantio sai nuoret villiintymään 50-luvulla, 60-luvun nuoret ihastuivat "pitkätukkaisiin" Beatles ja Rollari -poikiin järkyttäen omia vanhempiaan kastelemalla housunsa Mick Jaggerin laulaessa: "I can't get no satisfaction", 70-luvulla Alice Cooperin hirttolava, käärme ja giljotiini hämmensivät aikuiseksi kasvaneita. 80-luvulla saman tekivät Blackie Lawless, Dee Snider, Ozzy Osbourne ja kumppanit. Rockmusiikki on ravistellut läpi vuosikymmenien keski-ikäistä liituraidalle haissutta ummehtunutta elämäntapaa. Vanhemmat ovat järkyttyneet lastensa kuuntelemasta ällöttävästä musiikista ja siihen liittyvästä vastenmielisestä kuvastosta. Tai ainakin 80-luvulle asti. 80-luku oli viimeinen vuosikymmen, jolloin syntyi oikeasti edellistä sukupolvea järkyttänyttä taidetta niin musiikissa kuin elokuvissa. Ehkä kasarikuvasto oli jo niin överiä, että me silloin teineinä kasvaneet emme jaksa enää järkyttyä mistään uudesta taiteen nimissä tehdystä. Kaikki on jo nähty. Okei, ehkä vielä 90-luvulla norjalaiset kirkonpolttajabläkkikset aiheuttivat pelkoa mustia raamattuja hamuavien teinien vanhemmissa. 

 

 

     Pitkän ja paatoksellisen alustuksen tarkoitus oli kuvata millaiseen kultturi-ilmastoon yhtye nimeltä Stryper ilmestyi. Ensimmäisiä omia muistikuvia yhtyeestä on jonkun suomalaisen ajankohtaisohjelman tekemä uutisjuttu amerikkalaisyhtyeestä, joka heitteli Raamattuja yleisön sekaan. Stryper poikkesi muista aikalaisistaan uskonnolla. Tai varmasti oli muitakin heviä soittavia jeesus-yhtyeitä, mutta Stryper löi itsensä läpi valtavirtaan. Uskonnollinen kuvasto hevibiiseissä ei ollut mikään uusi juttu. Raamatun kuvastoa olivat käyttäneet niin Iron Maiden kuin Black Sabbathkin, vai pari mainitakseni. Jopa Venom ammensi laulujensa sanoman paljolti samasta ahkiosta, tosin käsitellen myöskin sitä sen ilkeän Belsebuub-kuvaston kautta. Mutta siinä missä raskas rock järkytti yleensä saatanallisella kuvastollaan iski Stryper tiskiin Jeesuksen.

 

     Tapa, jolla Stryper uskontoaan levitti oli kovin ristiretkimäinen. Muistan ihmetelleeni neljätoistavuotiaana tämän levyn kantta, jossa uskonsoturit ovat aseistautuneet päästä varpaisiin ohjuksin, rynkyin ja saapuneet paikalle keltamustalla hyökkäysajoneuvolla. Nuorena evankelisluterilaisen kasvatuksen saaneena en ymmärtänyt miten aseet liittyivät evankeliumin levittämiseen. Saatanaa vastaan oltiin otettu järeän kaliiberin keinot mukaan. Itse olin ollut siinä käsityksessä, että vihkivesi, krusifiksi ja ehtoollisviini toimisivat paremmin. Vanhempana ja viisaampana ymmärrän, että aseet ja raha ovat osa monien uskoa. Stryper liitti toki myös rahan myöhemmän levynsä kuvastoon. In God We Trustin (1988) kannessa komeilee sadan dollarin seteli, josta albumin nimiteksti tietysti löytyy. Voi noita amerikkalaisia. Aseet, raha ja uskonto. Pyhä kolminaisuus.  

    Oliko uskonto Stryperille markkinointikikka? Varmasti yhtä paljon kuin saatanallisuus Venomille. Musiikillisesti yhtye ei suoranaisesti eronnut 80-luvun valtavirran hardrockista. Taidokas tuplakitarointi oli paljolti velkaa Judas Priestin Downing/Tipton -kaksikolle. Mutta paino on sanalla taidokas. Stryper nousi valtavirtaan aivan varmasti taitojensa johdosta enemmän kuin jeesuskikkailun ansiosta. Voisin jopa kuvitella nuorten puritaanihevistien vierastaneen yhtyeen imagoa. Tietysti lopulta suurin osa ristejä kaulassaan väärinpäin kantavista finninaamoista luki kuitenkin iltarukouksensa kiltisti ennen nukkumaanmenoa. En tosin muista, että Stryperin kuuntelua olisi mitenkään tarvinnut häpeillä 80-luvun turkulaisissa hevipiireissä. Se oli kuitenkin heviä sekin! Siinähän se meni rippikoulua käydessä soundtrackinä kivasti.

Alkuperäinen EP:n kansi

    Nyt olen itse astunut ansaan ja paasannut jo neljän kappaleen verran ulkomusiikillisista seikoista. On syytä painottaa, että Stryperin vahvuus oli ja on yhä edelleen komeissa stemmalauluissa, taidokkaassa kahden kitaran symbioosissa sekä ilman muuta tarttuvissa kappaleissa. Soldiers Under Command oli yhtyeen ensimmäinen kokopitkä albumi. Sitä edeltäneen vuonna 1984 ilmestyneen kuuden biisin EP:n, The Yellow and Black Attack, alkuperäisessä kannessa yhtye on kääntänyt ohjuksensa kohti maapalloa. Eli sotaisalla teemalla myös aloitettiin. Myöhemmin kansi korvattiin säyseämmällä kuvalla, jossa bändin logon alta nähdään ohjuksien jo iskeytyvän maapallolle. Toki ilman alkuperäisen kannen näkemistä ei asiayhteyttä välttämättä löydä ja voinee kuvitella kyseen olevan vaikka palavaista pensaista tai jumalalllisesta kirkkauden loistosta mitä tietysti ammutut Stryper-ohjukset toki toisivat mukanaan.

 

     Tuottajaksi albumille bändi sai todellisen konkarin. Michael Wagener oli ollut tekemässä monia aikansa rockklassikoita. Klikkaamalla miehen nimeä voi käydä ihastelemassa kuinka monessa sopassa ukolla on ollut näppinsä mukana. Henkilökohtaisesti Wagener ei kuulu lempituottajiini ja Soldiers Under Commandin soundit voisivat mielestäni olla paremmatkin. Kitarasoundit ovat turhan tunkkaiset. En tiedä onko sillä haluttu korostaa kirkasta stemmalaulua, mutta omaan korvaan tuo, samoin kuin rumpusoundien koliseva virveli, hieman häiritsee. En ole todellakaan mikään hifikorva, vaikka marinastani niin voisi päätelläkin.

 

 

    Albumin kolme ensimmäistä biisiä ovat pelkkää timanttia eli suomeksi rautaa. Nimibiisi, Makes Me Wanna Sing ja Together Forever ovat kaikki hard rockin klassikoita. Neljäntenä raitana oleva imelyyttä pursuava First Love oli vuosikausia inhokkini. Nyt pitkästä aikaa huomaan, ettei sen kuuntelu enää saa päänahkaani kutiamaan ja inhon viluväreitä kulkemaan pitkin selkäpiitä. Pitää näköjään elää yli viisikymppiseksi, että ymmärtää moista teinisiirappia. Hieno slovarihan tuo on.

 

    
    Albumi nousi Billboard 200 -listalla sijalle 84 ja myi Yhdysvalloissa kultalevyyn oikeuttavan määrän. Stryperin ura lähti nousukiitoon ja se huipentui seuraavan albumin myötä. To Hell With The Devil (1986) ylitti yli miljoonan kappaleen myynnin ja yhtye sai elämänsä ensimmäisen ja samalla viimeisen platinalevyn. In God We Trust (1988) ei enää yltänyt entisiin myyntilukemiin, toki myyden edelleen kultalevyn verran. Against The Law (1990) -albumin myötä yhtye yritti uudistua hylkäämällä sinimustat trikoonsa, kasvattamalla parransänkeä ja hyläten kristillisen imagonsa. Levy on ihan hyvä, mutta ei enää innostanut ostajakuntaa. Vuonna 1991 ilmestyneen kokoelmalevyn jälkeen Stryperin toiminta lakkasi aina vuoteen 1999, jolloin yhtyeen jäsenet alkoivat pikkuhiljaa palailla entiselle työpaikalleen. Vuonna 2005 ilmestyi paluulevy. Reborn (2005) ei ehkä ole parasta Stryperiä. Poissa on iloisuus ja numetal-vaikutteet eivät ainakaan omaa korvaa miellytä. Ja jos mollasin aiemmin Soldiers Under Commandin rumpusoundeja, niin Rebornin vastaavat on haettu Lars Ulrichin laarista, kamalaa.

    Onneksi yhtye on jatkanut toimintaansa näihin päivään asti ja myös petrannut laadullisesti Rebornista eteenpäin. Tuorein albumi, When We Were Kings (2024) on käypää kamaa. Mutta jos yhtyeen tuotanto ei ole ennestään tuttua, kannattaa aloittaa klassikkolevyistä: Soldiers Under Command (1985) ja To Hell With The Devil (1986). Alla olevasta videosta kannattaa vielä tsekata bändin keikkakunto vuoden 1985 Japanin keikalta. Ja muista lukea iltarukous, etteivät Stryperin poijaat tule rynnäkkökiväärein varustettuna myymään Vartiotornia ovellesi.

MOGGS MOTEL (2024)

 

76-vuotias Phil Mogg pääsi yllättämään toden teolla. UFO-veteraani on julkaissut jo syyskuussa levyn, joka on mennyt oman tutkani ohi täysin. Satuin kuuntelemaan Rock Around The Block -podcastin jaksoa Spotifystä, jossa Sami Ruokangas keskusteli musiikista yhdessä kirjailija/näyttelijä Reidar Palmgrenin kanssa. Herrat kaiken UFO-jutustelun ohessa hehkuttivat Phil Moggin Moggs Motel -levyä niin vilpittömästi, että olihan se pakko ottaa kuunteluun. Ja yllätys oli melkoinen. Tämähän on ehdottomasti vuoden 2024 kovimpia levyjä.

    Heti alkuun tärähtävä Apple Pie ottaa luulot pois. Tarttuvaa ja erittäin tanakkaa soittoa. Eikä nyt voida puhua pelkästään Phil Mogg -levystä. Koko bändi on merkittävässä roolissa. Rinnalleen Mogg on saanut vanhan Gary Mooren soittokaverin Neil Carterin, toki herra ehti vaikuttaa myös UFOssa 80-luvun alussa. Carterin vaaleat kiharat hiukset ovat kadonneet ikääntymisen tieltä, mutta kitara ja kiipparit soivat kuin parhaina päivinä konsanaan. Toinen vahva kaveri Moggin rinnalla Motelli-yhtyeessä on Tony Newton, joka on tuttu KK' Priest ja Voodoo Six -yhtyeistä. Mogg-Carter-Newton kolmikko vastaa levyn biiseistä, jotka ovatkin melkoista herkkua korville.

    Newton on istunut myös tuottajan pallilla. Olen yleensä sitä mieltä, että bändille olisi hyvä saada ulkopuolinen tuottaja. Muusikoiden oma liian vahva yhdensuuntainen näkemys saattaa välillä hämärtää todellisuudentajua ja ulkopuolinen järki on monesti paikallaan. Mutta nyt täytyy myöntää, että basisti tuottajana on tiennyt mitä tekee. Levy kuulostaa hyvälle. Ei liian modernilta ollakseen kuitenkin vanhan liiton rokkia, mutta ei myöskään tunkkaiselta kellarihumpalta. Levy jyrää eteenpäin täysin kirkkaasti ja anteeksipyytelemättömästi.

 

    Pienenä detaljina on hyvä mainita, että levy on äänitetty Steve Harrisin studiossa Essexissä. Iron Maidenin jäsenten UFO-diggailu ei liene kenellekään salaisuus. Onhan ennen Maidenin lavalle saapumista jo vuosia soinut areenoilla kajareista UFOn Doctor Doctor. Loistava veto on ollut ottaa myös naisääntä Moggin rinnalle. Zoe Devin Loven ja Lori Mansourin upeat äänet ja harmoniat nostavat Sunny Side Of Heaven ja Princess Bride -kappaleet aivan uudelle tasolle. On vaikea nimetä näin vahvalta albumilta yksittäisiä raitoja. Se lienee hyvän kokonaisuuden merkki.

 

Pakko nostaa hattua Moggille, jonka uran moni kuviteli olleen ohi miehen saatua sydänkohtauksen pari vuotta sitten. Phil Mogg ei todellakaan ole laulanut viimeistä nuottiaan. Levy kantaa alusta loppuun. Kannattaa myös katsoa vanhan brittirokun ja musadiggarin Phil Astonin arvio levystä. Ukon kanssa on helppoa olla samaa mieltä. Vahva suositus tälle myös minulta.

 

AEROSMITH - ROCKS (1976)

En tiedä kuinka kovista paineista Aerosmith kärsi lähtiessään työstämään neljättä albumiaan, Rocks. Edellinen levy, Toys in the Attic (1975) oli todellinen läpimurto. Levy sisälsi sellaiset kappaleet kuin Walk This Way ja Sweet Emotion. Lopulta elämää suuremmaksi muodostuneet kipaleet, joista yhtye tultaisiin muistamaan jopa Viinikkalan Essolla vielä vuonna 2024. 

 

 

 

     Aerosmith on siitä jännä yhtye, että se tuntuu joka kerta putoavan jaloilleen suurienkin epäonnistumisten ja vaikeuksien kautta. Harva yhtyeen 80-luvun alun rämpimistä seuranneena olisi voinut kuvitella Steven Tylerin ja Joe Perryn johtavan jälleen 90-luvulla yhtä maailman suosituinta bändiä. Mutta se on toinen stoori. Mennäänpä nyt tähän tarinaan kuinka tehdään menestyslevylle jatkoa.

     Toys in the Atticin menestyksen myötä bändi oli sisäistänyt myös 70-luvun rockelämäntavan kaikessa sen huuruisuudessaan. Eli Rocksin työstämisen aikaan pelissä pyöri mukana erilaisia pulvereita ja pillereitä jo aikamoisia määriä. Vielä tässä vaiheessa aineet tuntuivat toimivan hyvinkin inspiraatiota luovana sytykkeenä. Myöhemmin Aerosmithille kävi samoin kuin monelle muullekin aikalaiselleen. Kamasta tuli tärkeämpää kuin musiikista, bändistä tai saati bändikavereista.

 

    Tuottajan jakkaralle istahti jo yhtyeen luottomieheksi ja soundin luojaksi muodostunut Jack Douglas. Päävastuu kappaleista lankesi tutusti parivaljakon Perry/Tyler harteille, mutta tällä kertaa myös basisti Tom Hamilton ja kitaristi Brad Whithford toivat kiitettävässä määrin ideoita mukanaan studioon. Punaisena lankana yhtyeellä oli saada aikaan raaka, kovaääninen ja anteeksipyytelemätön rockalbumi. Sellainen Rocksista toden totta tulikin. 70-luvun Aerosmithista paistaa hienosti läpi yhteen vaikutteet bluesista ja muusta juurimusiikista. Asia, joka katosi lähes kokonaan 90-luvun Aerosmithin keskittyessä tekemään hunajaa tihkuvia powerballadeja. Permanent Vacation (1987) levyllä yhtyeen moni-ilmeisyys ja laaja-alaisuus vielä loistavat kirkaana, mutta siitä eteenpäin Aerosmithistä muodostui entistä enemmän yleisön odotuksia ennakoiva hittitehdas, joka kyllä rokkasi komeasti, muttei enää tihkunut vaaran tuntua. 70-luvun Aerosmith oli yllättävä ja arvaamaton, kun taas 90-luvulta eteenpäin yhtye oli takuuvarma sveitsiläisen kellokoneiston tarkkuudella toimiva rockshow.

     Rocksin avaa komeasti Back in the Saddle, joka lähtee hiipien käyntiin. Biisi svengaa kuin suomalaiseen kaupunkimaisemaaan eksynyt sekopäinen hirvi. Joe Perry on myöhemmin paljastanut säveltäneensä kappaleen vahvasti heroiinin vaikutuksen alaisena. Tiedä sitten onko hepopäisyys missään kohtaa enää kovin ihailtavaa, edes vanhojen rokkarien elämäkerroissa. Olisi voinut tuon olla paljastamattakin. Steven Tyler ei todellakaan säästele äänijänteitään vaan lataa keuhkoistaan ilmoille sellaisen ukkosmyrsyn, että Valtteri Torikalta lurahtaa heikki housuun. Back in the Saddle on juuri sitä mitä yhtye oli kirjoittanut ranskalaisin viiruin ruutuvihkoon; raakaa ja säälimätöntä rockia.

      

     Last Child, Rats in the Cellar, Sick As A Dog, Nobody's Fault, Lick and a Promise, Get the Lead Out, Home Tonight. Levyltä ei löydy yhtään heikkoa lenkkiä vaan se on vahva kokonaisuus. Jopa Perryn Combination -biisi murisee ja toimii nykyään hienosti. Nuorempana pidin veisua levyn heikoimpana palana, mutta nyt vuosien jälkeen viihdyn senkin parissa mainiosti.

 

    Rocksin perintö on merkittävä. Sellaiset tyypit kuin Slash, Tom Keifer, James Hetfield, ja Kurt Cobain monien muiden joukossa ovat maininneet Rocksin yhdeksi kaikkien aikojen merkittävimmäksi rockalbumiksi. Eivät nuo jullit ole väärässä. Rocks on raaka, äänekäs. Rocks potkii munille ja ottaa luulot pois! Upea levy. Tällaista oli rock silloin, kun siitä ei vielä ollut tullut hampaatonta ja vaaratonta vanhainkotimusaa.

CINDERELLA - STILL CLIMBING (1994)

 

Cinderella ei oikein koskaan ollut sinut levy-yhtiön sille rakentaman hair metal -imagon kanssa. Cinderella ei ollut ainoa 80-luvun yhtye, jolle pakotettiin päälle kornit kuteet. Jopa lähinnä englantilaisilta raksamiehiltä näyttäneet Saxonin äijät kävivät levy-yhtiönsä vaatimuksesta stylistilla hakemassa permanentit päähänsä ja poskipunat lärviinsä.

     Olen kuullut monen yllättyneen Cinderellan debyyttilevyn, Night Songs ( 1986), annista. Levyn kansi johtaa harhaan. Toki Cinderellassa on mukana 80-luvun tukkaheville ominaisia elementtejä, mutta sen erottaa muista aikalaisistaan jo alusta mukaan soppaan heitetyt bluesvaikutteet sekä vokalisti Tom Keiferin singer/songwriter -taidot. Sana maanlaiheinen tulee mieleen. 70-lukulainen rock on vahvana elementtinä mukana. Jos Mick Jaggerin oppipoikana hääri Steven Tyler, oli Tom Keifer selkeästi Steven Tylerin opetuslapsi. Jatkumo näiden miesten välillä hämmästyttävä. Jopa ulkonäön perusteella voisi kavereiden kuvitella syntyneen samasta sukupuusta. Ja tottahan se toisaalta onkin. Kaikilla on oksansa samassa rokin sukupuussa.

Debyyttilevyn poseerausta.

    Yhtyeen elinkaari ja menestyksen vuodet osuvat amerikkalaisen 80-luvun glamhevin kimalteleviin vuosiin 1986-1990. Bändi oli ehtinyt etsiä menestystä jo perustamisestaan, vuodesta 1982, lähtien. Onnekkaat sattumukset ja oikeisiin tyyppeihin tutustuminen johtivat lopulta levysopimuksen saamiseen. Cinderellan tapauksessa se oikea tyyppi oli Jon Bon Jovi, joka näki bändin keikan Philadelphialaisella Empire Rock Clubilla. Bon Jovin myötävaikutuksella bändi kiinnitettiin Mercury/Polygram Recordsin talliin.

    Kolme ensimmäistä levyä; Night Songs (1986), Long Cold Winter (1988) ja Hertbreak Station (1990) ylsivät kaikki Amerikan markkinoilla platinamyynteihin. Sitten tapahtui jotain mikä sysäsi monet menestyneet yhtyeet miettimään uraansa uudelleen. Musiikkimarkkinoilla koettiin murros. Grunge. Nirvana, Pearl Jam, Alice In Chains, Soundgarden ja monet muut uudet yhtyeet nousivat suosioon. Levy-yhtiöt sijoittivat rahansa muodikkaaseen Seattlesoundiin. Iso osa 80-luvun suosikkiyhtyeistä yritti muuttaa muusiikillista linjaansa trendien odotuksien mukaisiksi. Lopputulos oli usein melko hirveää ja epäoskottavaa. Paineet levy-yhtiöiden puolelta olivat armottomia. Haluttiin aikakauteen paremmin sopivaa grungesynkistelyä, eikä enää mitään party all night -bilemusaa.

     Näistä lähtökohdista onkin jännä huomata, ettei Cinderellan neljäs, Still Climbing (1994), levy yritä lainkaan kiemurrella mukana muodin melskeessä. Levy on vahva kokonaisuus Keiferin sävelkynän terävimpiä iskuja. Mielenkiintoista on myös miettiä, että kuinka Keifer ja kumppanit ovat saaneet tehdä täysin omanlaisensa levyn. Luulisi levypomojen vaatineen flanellipaitoja ukkojen ylle. Tällä kertaa yhtye ei suostunut poseeraamaan enää feikkikuteissa. Se oli koettu jo ekan levyn myötä.

     Levyn syntyvaiheet ei olleet sieltä helpoimmasta päästä. Tom Keifer menetti äänensä vuonna 1991 ja on kärsinyt näihin päiviin asti ongelmista äänihuuliensa kanssa. Kurkkuleikkaukset ja niistä kuntoutuminen veivät oman aikansa. Samaan aikaan levy-yhtiö vaati yhtyeeltä uutta musiikkia. Keiferin lauluosuuksien nauhalle saaminen kesti aikansa vokalistin yrittäessä laulaa uudella tekniikalla. Usein Keifer kykeni laulamaan studiossa tekstistä vain rivin kerrallaan. Siitä huolimatta Keiferin ääni kuulostaa levyllä erittäin hyvälle. Jos ei tietäisi vaikeuksista, ei osaisi kuulemansa perusteella kuvitella, että mies lähinnä sylki verta laulusuorituksiensa välillä.

    Mukaan levylle on ympätty jo vuonna 1992 Wayne's World -leffan soundtrackilla mukana ollut Hot & Bothered. Hyvä biisi, sopii levylle mukaan ihan kivasti.

 

 

    Still Climbing nousi vaivoin Billboard200 -listalla sijalle 178. MTV ei enää näyttänyt Cinderellan tyylisten bändien videoita ja levy-yhtiön tuki huonojen myyntilukujen myötä lakkasi. Lopulta bändi sai kenkää levylafkaltaan ja albumi jäi upean rockyhtyeen joutsenlauluksi. Levyä on ollut vuosikausia vaikea löytää edes CD-muodossa. Nyt se onneksi julkaistiin uudelleen myös vinyylinä. 

 

 

    Still Climbing ei kalpene lainkaan yhtyeen menestyslevyjen rinnalla. Levyltä ei löydy yhtään heikkoa hetkeä, vaan se on vahva kokonaisuus. Bändin omat vaikutteet ovat helposti kuultavissa. All Comes Down on silkkaa Aerosmithiä, kun taas Keiferin äitinsä muistolle kirjoittama, koskettava, Hard To Find The Words on ehtaa Lynyrd Skynyrdiä. Kokonaisuudessaan levy on kuitenkin tunnistettavaa Cinderellaa. Jos tykkäät bändin kolmesta ekasta levystä, ei tämä neljäskään tuota pettymystä.

HAVANA BLACK - GROWING WINGS (1993)

Havana Black on yhtye, joka olisi ansainnut kohdalleen suuremman menestyksen. Se on yksi niistä 80-luvun bändeistä suomalaisten maailmanvalloitusten läheltä piti -sarjassa. Suomalainen rock oli kuin Suomen jääkiekkomaajoukkue samoihin aikoihin. Suurten odotusten saattelemana lähdettiin maailmalle ja kalkkiviivoilla kaikki mureni. Bändit harvemmin itse paukuttelivat henkseleitä, vaan tekivät kovaa ja pyytetöntä työtä menestyksen eteen. Mediat Suomessa loivat liian suuria odotuksia muusikoiden suuntaan. Havana Black on Hanoi Rocksin ja Smackin kohtalonkumppani. Kansallinen epäonnistumisen identiteetti on tänä päivänä jopa pyhä asia historiassamme. Havana Black kuuluu samaan sarjaan kuin Juha Mieto ja häviäminen sadasosasekunnilla Thomas Wassbergille.,

      Epäonni on sana, joka ensimmäisenä tulee mieleen, kun puhutaan Havana Blackin Amerikan valloituksen murenemisesta. Todelliset syyt ovat syvemmällä. Kulttuurierot työmoraalissa olivat tekemään tottuneille suomalaisille liian kova pala purtavaksi. Yhtyeen annettiin lojua hotellissa tyhjän panttina pitkiä aikoja ja toisinaan taas vaadittiin monituntista treenaamista. Perheellisten miesten oli myös vaikea sulattaa kieltoa läheistensä tapaamisille.

    Lopulta myös kuulun Eddie Kramerin tuotannossa purkitettu levy Exile On Mainstream (1991) osoittautui kansiaan myöten pettymykseksi. Levyllä on toki hetkensä, mutta missään nimessä se ei ollut parasta mihin yhtye olisi pystynyt. Niinpä onkin lähes ihme, että pettymykseksi kääntyneen Yhdysvaltojen reissun jälkeen yhtye onnistui Suomeen palattuaan puristamaan ulos uransa parhaan levyn.

    Vokalisti Hannu Leidén omaa äänen, joka kantaa kuin ukkonen ja kitaristi Markku Heiskanen saa Gibsoninsa soimaan soundilla, joka kuulostaa laumalta villihevosia. Okei, voisi luulla, että maalailen ja liioittelen... mutta herrojen lempinimet Guts ja Crazy eivät ole tuulesta temmattuja. Niille on katetta.
   

 

   Growing Wings alkaa voimakkaalla ja ilkeästi etenevällä Mean Stepmotherilla, joka vetää välittömästi maton epäilijöiden jalkojen alta. Rytmiryhmäksi albumille on muodostunut bassoon Masa Maijanen ja patteristoon Atte Sarkima. Kokoonpano tuntuu olevan levyllä liekissä. Voisi kuvitella, että paluu lässähtäneen Amerikan reissun jälkeen olisi masentanut bändin, mutta päin vastoin Heiskanen ja Leiden tuntuvat sisuuntuneen entisestään. Jälki levyllä on murhaavaa. Intiaanitematiikka on pidetty hienosti yllä kansia myöten. Nykyään tuotakin syytettäisiin kulttuuriseksi omimiseksi, mutta eipä mennä tämän päivän omituisuuksiin.

    Näin bändin Turun Kårenilla ja Puolanpuiston ilmaiskonsertissa tämän levyn kiertueella ja hemmetti, että olivat kovia. Ikuisesti muistan Kårenin keikasta tietyn hetken, kohtamisen Hannu Leidénin kanssa. Leiden antoi kesken soiton polttamastaan tupakasta jämät mulle eturiviin. Olisi pitänyt säästää tumppi ja laittaa vitriiniin muiden rockmuistojhen joukkoon. 

    Growing Wings sisältää mahtavia rokkivetoja, King Of The Beggars, Thunder People, Magic, Burn It Down. Mukana on myös coverina Cactus-yhtyeenkin veivaama ja Howlin' Wolfin tunnetuksi tekemä Willie Dixonin Evil (myös tunnettu nimellä Evil Is Goin' On), josta täytyy nostaa hattua Atte Sarkiman mielettömälle rumputyöskentelylle. Levyltä löytyy toki muitakin sävyjä kuin pelkkää rankkaa rutistusta. Videonakin julkaistu Sunflower esittelee yhtyeen, jonka soinnissa kuuluvat vaikutteet Beatlesista Lynyrd Skynyrdiin, mutta kaikessa soi kuitenkin täysin omaleimainen Havana Black -soundi.

 

 

     Jälkiviisaana mieleen hiipii ajatus siitä, että jos tämä olisi ollut se Amerikassa tehty levy, olisiko esimerkiksi suunniteltu kiertue Guns 'n' Rosesin kanssa lopulta toteutunut? Tuskin. Maailmanvalloitus ei kariutunut bändin huonouteen vaan amerikkalaisen unelman valheellisuuteen.

     Lähitulevaisuuden odotetuin kirja itselläni on Tapani Baggen parasta aikaa työstämä teos yhtyeestä. Sitä odotellessa voi luukuttaa yhtyeen tuotantoa täysillä ja tunteella.

 

LOUDNESS - THUNDER IN THE EAST (1985)

 

Loudness oli herättänyt mielenkiintoa kotimaansa Japanin ulkopuolella edellisen, siihen mennessä jo neljännen, studioalbumin, Disillusion (1984), myötä. Vuonna 1981 perustettu yhtye oli ehtinyt hitsautua yhteen ahkeralla keikkailulla, eivätkä levystudiotkaan olleet vieraita bändin suunnistaessa vuonna 1984 tuore levytysdiili taskussaan Amerikkaan tekemään viidettä studioalbumiaan. Myös kitaristi Akira Takasaki oli ehtinyt tehdä soololevyn, Tusk of Jaguar (1982). Eli aivan keltanokkia pojat eivät enää olleet.

    Omiin korviini tieto Loudnessista oli varmasti kantautunut jo Disillusionin julkaisun aikoihin huhuina kitaristi Akira Takasakista. Kaverista kuiskittiin koulujen pihoilla ja viikonloppuisin Kauppatorin kulmilla. Japanista oli ilmestynyt kaveri, joka pesisi kitaroinnissa jopa itsensä Eddie Van Halenin. Kovia puheita, mutta ei täysin tuulesta temmattuja.

 

Heavy Heaven -lehden takakannessa mainostettiin Loudnessin uutta levyä vuonna 1985, tosin hieman virheellisellä tittelillä.

     Amerikkaan saavuttuaan yhtye sai levyn tuottajaksi tekijämiehen, Max Normanin. Norman oli ollut aikaisemmin tekemässä Ozzy Osbournen klassisimpia albumeita: Blizzard of Ozz (1980), Diary of a Madman (1981), Bark at the Moon (1983). Eli ei mikään aivan turha jätkä. Normanin ja Loudnessin yhteistyö jatkui Thunder in the Eastin jälkeen vielä muutaman albumin merkeissä. Tosin lienee Max Normanin syytä, että laulaja Minoru Niihara sai lähteä yhtyeestä. Norman uskoi Niiharan aksentin laulussa olevan este bändin todelliselle menestymiselle. Tilalle hommattiin amerikkalainen laulaja Mike Vescera. Se on jo toinen tarina, mutta näin eurooppalaisesta näkökulmasta tuo Niiharan japanilaisittain laulettu englanti ei ole itseäni koskaan häirinnyt, enemmän se on ollut yksi bändin tavaramerkeistä Takasakin kitaroinnin ohessa. Se on osa Loudnessille ominaista soundia ja tyyliä. Sitä paitsi ei Klaus Meinekaan oikein englantia osaa laulaa ja siitä huolimatta Scorpions on menestynyt Yhdysvalloissa erittäin hyvin. Olen kirjoittanut jutun tuosta ensimmäisestä Vesceran kanssa tehdystä levystä, Soldier of Fortune (1988). Klikkaamalla levyn nimeä voi halutessaan lukea senkin.

    Vuonna 1985 Loudnessilla oli nostetta maailman valloitukseen. Yhtye osasi hyödyntää ja korostaa eksoottisuuttaan hienolla tavalla. Markkinoinnissa käytetty nousevan auringon -kuvasto toimi. Kaikki siis tuntui olevan kunnossa. Entäpä itse levy? Ensisinkkuna julkaistua Crazy Nightsia voidaan pitää yhtyeen tunnetuimpana kappaleena ja todellisena 80-luvun hevianthemina soundejaan myöten. Eikä levy jää todellakaan yhden hitin varaan. Bändin sävelkynä on ollut terävä ja Max Normanin ansiosta levy myös kuulostaa hyvälle.

    

      Bändi pääsi kiertämään lämmittelijänä Mötley Crüen Theatre of Pain -kiertueelle ja sai varmasti tarvittavaa huomiota ja näkyvyyttä. Thunder in the East nousi Billboardin listalla sijalle 74 ja myi ihan kohtalaisesti. Suomessakin levyä markkinoitiin Music For Nationsin jakelemana ja levystä löytyvät omat Suomi-painokset, joiden kannet on painettu legendaarisessa E.Kurosen kirjapainossa. Suomalainen C-kasetti poikkeaa muista siinä, että sen kanteen on tällätty bändikuva albumin takakannnesta.

 

Suomi-kasetti, kirjapaino E. Kuronen Ky

     Thunder in the East on aina ollut minulle tärkein ja rakkain Loudnessin levyistä. Myöhemmin olen oppinut arvostamaan myös Disillusion-levyä, jossa Takasakin kitarointi on ehkäpä parasta mitä häneltä on kuunaan levyllä kuultu. Thunder in the Eastiä seurannut Lightning Strikes (1986) oli ilmestyessään itselleni pettymys. Jotenkin se tuntui liian harkitulta ilman minkäänlaista yllätyksellisyyttä tai vaaran tuntua. Huono levy sekään ei ole ja myi vielä ihan kivasti Jenkeissäkin. Mutta mihinkään kultalevy saati platinamyynteihin Loudness ei koskaan yltänyt ja Amerikan valloitus hiipui hiljalleen. Bändi ei kuitenkaan luovuttanut vaan jatkoi sinnikkäästi, tekee levyjä ja keikkaailee yhä tänä päivänäkin.

    Hyvän kuvan bändin keikkakunnosta vuodelta 1985 antaa alla olevasta linkistä avautuva taltionti Pennsylvaniasta, jossa Loudness todellakin lämmitteli yleisön pääesiintyjä Mötley Crüelle:

Loudness - Live in Pennsylvania, 13.8.1985

     Jos Loudness on vieras kannattaa aloittaa tästä levystä ja sen jälkeen laajentaa kuuntelua muihin Amerikan ajan levyihin: Lightning Strikes (1986) ja Hurricane Eyes (1987), sen jälkeen kuunteluun ilman muuta myös Disillusion (1984) sekä amerikkalaisen laulajan kanssa tehty Soldier of Fortune (1989). Nämä edellä mainitut kuuntelemalla selvittää läpi Loudness-ala-asteen. Yläasteelle voi halutessaan jatkaa vuoden 1983 tuplalivellä, Live-Loud-Alive.

 

 

 

ROCK SILTANEN GROUP - ROCK'N'ROLLIN VOIMA (2022)

 

Rock Siltanen Groupin vilpitön ilonpito ja trion vauhdikkaasti etenevä boogiejyrääminen nostavat hymyn huulille. Jos tämän levyn kuunteleminen ei saa hyvälle tuulelle, niin syytä voinee etsiä peilistä. Vaikka eihän se peilinkään vika ole, jos naama on vino. Kansikuvaa myöten levyltä henkii hyvä fiilis. Status Quon ja ZZ Topin kaltainen boogie toimii ja kulkee eteenpäin kuin höyryveturi, toisaalta välillä käydään syvissäkin vesissä, lähes Black Sabbathin tyyliin.

     Erityisesti minua miellyttää huumorin alta nopeasti paljastuva kantaaottavuus. Sanoituksien mukana on helppoa laulaa ja nauraa mukana, mutta hyvin pian ymmärtää, että vakava sanomaa hiipii salakavalasti esiin. Sanoituksissa pohditaan Lahden 2001 tapahtumia ja karpaasien karua kohtaloa, siviilipalveluksen ja armeijan käymiseen liittyviä älyttömyyksiä sekä jatkuvan bilettämisen ja päihteiden käytön aiheuttamia ongelmia.

 "Kolme karpaasia ovat kaatuneet. Lahti 01 vielä kirvelee."

"Etulinjassa tavataan. Sinne kaikki meidät laitetaan. Siellä sivari on metritavara ja telamiinaharava. Ne tekee meistä tykinruokaa."

"Sekoilu seestyy, kun päivä kajastaa. Levy pyörii tyhjää, alkaa pelottaa."

 

     Ensimmäinen yhtyeeltä kuulemani kappale oli Santanan kolmonen. Kaikessa hillittömyydessä upea kappale. Vaikka en koskaan ole innostunut Carlos Santanan musiikista, on kappaleen sanomaan musadiggarina ja levykeräilijänä helppo samaistua. Aivan mahtava viisu.

    Levy iloitsee nimensä mukaisesti rock'n'rollin voimasta. Edellä mainitsemani vakava sanoma nousee esiin raapaisemalla, mutta levy on kuitenkin pääosiltaan täynnä suurella sydämellä tehtyä nupit kaakkoon rokkia. Pizza ja kaljaa -tyyliset biisit eivät vaadi kuulijalta yliopistotason sivystä, luojan kiitos. Rokin ilo tarttuu. 

    Olin tutustunut tähän bändin esikoislevyyn ja tuoreempaan Rokkimunkkiin (2023) Spotifyn kautta. Nyt vinyyliä pyörittäessäni tajuan, että Rock Siltanen Groupin kuuntelemisen oikea formaatti on juuri vinyylilevy. Soundit kuuluvat vinyyliltä pehmeämpinä ja täyteläisimpinä kuin Spotifyn digitiedostojen kautta kuultuna. Noh, tämä on pelkkää hifirunkkailua. Pääasia, että kuuntelet, formaatista viis.

    Toivotan bändille pitkää ikää ja jaksamista. Suomirokin kentällä on tilaa Rock Siltanen Groupille. Rockmusiikin kuuntelijoiden ja bändien ikääntyessä on rokista tullut liian vakavaa ja tylsää. Rock Siltanen Group osoittaa, ettei sen kaltainen kehityskulku enää jatku. Ilo ja voima ovat palanneet rock'n'rolliin!

 

STRATOVARIUS - DESTINY (1998/2018)

 

Hankin Stratovariuksen Destiny-levystä vuonna 2018 julkaistun triplavinyyliversion, johon on mahdutettu mukaan alkuperäiseltä levyltä puuttuvia eri mantereiden painoksien bonareita sekä kyseisen levyn kiertueelta vuonna 1999 tallennettu Visions of Destiny -live. Myös kannen kuva on saanut hieman muokkausta osakseen ja itse musiikki on Mika Jussilan Finnvoxilla remasteroimaa. Sisäkansiin on painettu Timo Kotipellon ja Jens Johanssonin saatesanat ja muistelot albumin synnystä. Eli kaikin puolin kyseessä on tyylikäs ja upealle kuulostava paketti. Tietysti pienenä miinuksena, ettei Timo Tolkin sanomisia löydy entisten bändikavereiden rivien vierestä. Tolkki oli kuitenkin 90-luvun Stratovariuksen sielu ja sydän. Okei, voihan syy olla Tolkissa itsessään. Ehkä herralla ei ollut enää tarvetta selitellä vanhoja tekemisiään. Ja toden totta teot puhuvat puolestaan.

    Destiny on aina ollut Stratojen levyistä suosikkini. Siinä bändi saavutti mielestäni huippunsa. Suomalaisen power-metallin lippulaiva oli breikannut suurelle yleisölle kahdella edellisellä levyllään Episode (1996) ja Visions (1997). Niinpä tuntuukin oudolta lukea Destinyn syntyneen ilman paineita."No pressure, no expectations, no competition, no nothing" muistelee Timo Kotipelto levyn sisäkannessa. Ehkäpä ne paineet olivat kaikki Timo Tolkin hartioilla. Jens Johannson muistaa Tolkin kadonneen teille tietämättömille pitkäksi aikaa ja saapuneen lopulta erakkoreissultaan reppu täynnä Destinyn biisejä. Eli Tolkin mielipide paineettomuudesta saattaisi olla hyvinkin toisenlainen kuin muilla Stratoilla.

 

    Levyn avaava nimikappale riisuu kuulijan välittömästi aseista. Mahtipontisen, yli kymmenen minuuttia kestävän, kappaleen voisi kuvitella toimivan huonosti levyn avaavana tajunnanräjäyttäjänä, mutta mitä vielä. Destiny on monikerroksisuudessaan ja melodisuudessaan häkellyttävä mestariteos. Avausta seuraava levyn sinkkubiisi, S.O.S, sisältää hittipotentiaalia. Suomen television musiikkiohjelmissa tiuhaan pyörinyt video kappaleesta oli osaltaan nostamassa Destinyn myyntilukuja, jotka kipusivatkin lopulta yli kultalevyrajan. Molemmissa kappaleissa on mukana poikakuoro Cantores Minores, jonka raidoille ottaminen on ollut loistava päähänpisto bändiltä, vai pitäisikö sanoa Tolkilta. Eikä poikakuoro jää taustalle vaan siitä muodostuu tärkeä osa kappaleita. Destiny sisältää läpi levyn viittauksia ja tunnelmia klassisen musiikin puolelta. Tyypillistä toki monille power metal -yhtyeille, mutta Tolkin tavassa tuoda metalliin klasarielementtejä on parhaimmillaan tyyliä.

    Destiny toimii kokonaisuutena. Bändi kuulostaa upealle ja palaset loksahtelevat paikoilleen tehden levystä monipuolisen ja tunnelmiltaan vaihtelevan. Tyypilliseen power metallin tapaan välillä kaahataan yli kahtasataa, mutta mukaan mahtuu myös rauhallisempia, sinisiä sävyjä. 4000 Rainy Nights ja Years Go By saavat palan kurkkuun, tipan pöksyihin ja toisen silmänurkkaan. Toimii.

    Bonusbiisit ovat kiva lisä, mutta ymmärrän niiden jääneen alkuperäisen albumin ulkopuolelle ihan syystä. Etenkin lainana US-painoksen bonarina narulle vedetty Scorpionsin Blackout ei oikein tunnu istuvan Stratojen pirtaan. Eniten vierastan Kotipellon tulkintaa. Klaus Meinen ääni on niin omintakeinen, ettei Kotipellon kiljahteluun taipuvainen falsetti miellytä tässä yhteydessä. Viimeiset älppäripuoliskot täyttävä Visions of Destiny osoittaa bändin olleen hurjassa livekunnossa lokakuussa 1999.

 

Alkuperäinen vuoden 1998 kansitaide.

    Destiny on upea levy. Kolmen vinyylin julkaisu on tyylikäs. Loppupeleissä itselleni paketista tärkeintä on itse Destiny-albumin studioraidat. Livet ja muut bonukset ovat toki lisä, jotka kertovat musiikillisesti vuosien 1998-1999 Stratovariuksesta mukavan kattavasti.