keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

LEE AARON - METAL QUEEN (1984)


Lee Aaron jäi itseltäni jostain kumman syystä 80-luvulla Lita Fordien, Vixenien, Girlschoolien ja muiden kimmahevareiden varjoon. En oikein tiedä miksi? Oliko syy se, että leidi tuli Kanadasta, kun taas niin monet muut kasarilla rokkaavat mimmit olivat lähtöisin Yhdysvalloista tai Englannista? Eivätkö nuo muuten niin mainiot kanadalaiset osanneet markkinoida artistiaan samalla potentiaalilla eurooppalaisten teinipoikien levysoittimiin ja hamuta näiden viikkorahoja tarpeeksi toimivin konstein. Voi olla, koska ensimmäinen Lee Aaronin levy, jota muistan mainostetun ja jonka videot pyörivät tiuhaan MTV:llä oli Bodyrock vuodelta 1989. Ehkäpä se on vain hyvä, että suhteeni Lee Aaronin kanssa alkaa näin kypsemmällä iällä. Jää sellainen turha hömpötys sikseen.
 
   Jo orastavina 80-luvun tasa-arvon aikoina levy-yhtiöiden sedät ja jopa artistit itsekin totesivat valistavaan ääneen, että naisetkin voivat soittaa rokkia. Aina kotimaista Ilona-yhtyettä myöden. Juu, totta kai. Mutta kyllä ne levy-yhtiöiden samat setämiehet käyttivät pr-keinona seksiä. Mikään ei ole sen puolesta muuttunut. Tänä päivänä itsenäiset ja naistenoikeuksia kovaan ääneen julistavat artistit esiintyvät entistä vähemmissä ja paljastavammissa vaatteissa. Se on heidän oikeutensa huutaa joku sietä takarivistä. On on. Enkä minä halua olla edistyksen jarruna tässäkään asiassa. Vai onko kyse lainkaan sukupuolesta? Eihän levyjä paljastavilla topeilla tai tiukoilla spandex-housuilla myydä , vaan se itse musiikki on tärkeintä. Tähän ei voi uskoa yksisilmäisesti syvällä sisämmässään edes kaikkein naivein sukankuluttajakaan. Musiikkia on iän ja kaiken myyty imagolla ja paljaalla pinnalla. Levyn kansilla ja promokuvilla on ollut ja tulee olemaan suuri merkitys mielikuvien luomisessa.

   Lee Aaronin toinen albumi Metal Queen vuodelta 1984 on rakennettu nimibiisinsä varaan artistin esiintyessä kannessa Manowar-henkisenä naissoturina. Samaisen kappaleen video on hauskaa katseltavaa, johon on ympätty mukaan kaikki kasarihevin kliseet. Video hakee samankaltaisuutta suhteessa aikakautensa muihin tuotoksiin. Queenrychen Queen Of The Reich tai Dion Last In Line ovat kuin samasta tuubista puristettuja seikkailupätkiä Metal Queenin kanssa.

   Mutta jos keskitytään imagon ja kliseiden alta itse levyyn ja musiikkiin. Albumi kasariheviä
parhaimmillaan ja myös pahimmillaan. Levyn avaava nimiraita ja sitä seuraava Lady of the Darkest Night ovat loistavia, ihan timangeja. Bändi soittaa tiukasti ja Lee Aaronin äänivarat kruunaavat koko paketin. Upeaa kuunneltava! A-puolen edetessä taso ei kanna aivan avauskaksikon korkeuksiin. Ihan kuuneltavaa kuitenkin, kunnes päästään ekan puoliskon päättävään viisuun. Shake It Up on aivan kamala tekele. Kappale sopisi paremmin Jane Fondan jumppavideon taustamuzakiksi kuin Aaronin levyn pohjanoteeraukseksi. Jostain kumman syystä kappale julkaistiin albumilta toisena singlenä. Voi miksi? Shake it up, feel the beat -lyriikasta on sankarihevi kaukana.

   A-puolen päättävä ällötys saa pelkäämään levyn tason laskevan entisestää siirryttäessä b-puolen raitoihin. Mutta ei. Pelko on turha. Enimmäisenä jyrähtävä Deceiver on levyn parasta antia. Todella upeeta ja mahtavaa! Samoin Steal Away Your Love on loistokamaa. Loppua kohden hieman taas himmaillaan, kunnes jälleen päätösraidalla totaalinen mahalasku. Ja tästäkin veisusta julkaistiin levyn kolmas singlelohkaisu. Aivan järkyttävä statusquomainen hölkkä We Will Be Rockin´ on varmasti ollut livetilanteessa kiva yleisönlaulatusralli, mutta suoraan sanottuna kammottavaa ja jankuttavaa kuunneltavaa.

Lee Aaron ja muhkeat heviviikset kasarilla omannut kitaristi John Albani.

  Loppupäätelmänä voi vain todeta, että jos levyä on aikoinaan markkinoitu julkaisemalla kaikkein karmeimmat sen ralleista singleinä, on varmasti pudottu puusta pää edellä. Levyltä olisi kuitenkin löytynyt ihan hyviäkin biisejä näiden kellarihumppajollotusten tilalle. Makuasioitahan nämä ovat. Joku raukka näistäkin varmasti tykkää :). Mutta kokonaisuudessaan levy jää kirkkaasti plussan puolelle. Bändi on hyvä, Lee Aaron vokalistina loistava. Hyvää kasariheviä! 







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti