sunnuntai 23. marraskuuta 2014

JUDAS PRIEST - REDEEMER OF SOULS (2014)


Mitä helvettiä...meikäläinen bloggailee jostain mikä on tehty vuoden 1989 jälkeen ja peräti tänä vuonna. No joo, tänä vuonna mutta mutta...kivijalka tälle on jo luotu nelisenkymmentä vuotta sitten.  Judas Priestin sanotaan olleen ainoa, joka uskoi metalliin sillon, kun muut rock-yhtyeet vannoivat minkäkin hypetyksen perään. Voi olla, mutta kyllä Tipton-Halford-Downing -kolmikollakin oli tukkahevin kultakautena permanentit ja Halfordilla grungen innoittaman ruutupaita ja polvista rikkirevityt vaaleansiniset farkut, eikä nahasta ja niiteistä tietoakaan. Alkutaipaleellaan koko Juutas-porukka näytti enemmän San Franciscoon kulkevasta dösästä myöhästyneiltä hipeiltä kuin metallijumalilta. Oman tyylin löytäminen otti aikaa niin musiikillisesti kuin ulkoisen imagon suhteenkin. Nykyään moista aikaa harvoin artisteille suodaan, ainakaan luutuneiden isojen levylafko- jen kultalevyillä vuoratuilla ja kokolattiamatoilla päällystetyillä käytävillä. Onneksi monikansalliset levy-yhtiöt ovat kusessa ja luovat artistit pystyvät tänäkin päivänä tekemään levynsä itse ja löytämään musiikilleen yleisön ilman välistävetäjiä. Miten tämä paasaaminen liittyy nyky-Priestiin? Ei ehkä mitenkään, mutta tulipa nyt sanottua.

Iänikuinen kaveriporukan väittely siitä kumpi on kovempi Priest vai Maiden johti aina siihen, että isompi jengi liputti Rautaneidolle. Minä annoin sitä vastoin aina ääneni Priestille. Judas Priest oli aina jotenkin mielenkiintoisempi kuin lähes aina huomattavasti ennalta-arvattavampi "pikkuveljensä" Nyt ei pidä ymmärtää tätä väärin. En missään nimessä mollaa Harrisin pumppua, kehun vain Judas Priestiä. Tämä siltä varalta, etteivät siellä jo poteroissaan valmiina odottavat maiden-fanaatikot ala heitellä tulikivenkatkuisilla palautteilla.




Olin innoissani, kun kuulin Halfordin paluusta bändiin vuonna 2003. Olihan se jo roikkunut ilmassa jonkin aikaa. Kaikki kunnia Tim Owensille, mukava heppu ja loistava vokalisti. Mutta Priest ei ollut koskaan Priest ilman Halfordia. Halford oli kyllä Halford, mutta väärässä bändissä soolourallaan. Halford-yhtyeen punaniskakitaristeissa ei ollut K.K:n ja Glennin tyylitajua. Pelkkä tekninen taituruus ei tee kitaristista vielä hyvää jätkää. Vuoden 2005 paluulevy Angel of Retribution oli selvästi ajatuksella koottu (joku voisi sanoa laskelmoitu) kokonaisuus. Löytyi klassista Killing Machine-Stained Class-British Steel rokkaamista, löytyi viittauksia menneisyyteen ála Sad Wings of Destiny, löytyi Screaming-Defenders tyylistä melodiantajua ja löytyi Painkillerille ominaista napalmitykitystä. Siis kaikista bändin kultakausista jotakin. Levy oli kaikkea mitä fani saattoi odottaa. Kaiken kruunasi 3.3.2005 keikka Hartwall Areenalla.



Paluukiertueen jälkeen tapahtuneet päivitykset Priest-leiristä eivät sitten enää innostaneetkaan. Kun kuulin ensi kertaa bändin tekevän teema-albumia Nostradamuksesta, olin jo epäilevä tuomas. Eikö yhtään omaperäisempää ideaa huru-ukot enää olleet keksineet? Jokainen Jimin kaltainen kanavava maailmassa oli näyttänyt tusinoittain huonosti tehtyjä dokkareita tuosta ennustaja-ukosta. Nostradamus vedettiin aina hatusta, kun haluttiin löytää maailmanlopun merkkejä kahvinporoista tai antikristus hankeen kännissä kustusta kuviosta. Nyt maailman klassisin heavy-yhtye meni samaan halpaan. No, odotellaan levyä ennen kuin tuomitaan, ajattelin. Levy ilmestyi vuonna 2008 eli aikaa sen sulattelemiseen on vierähtänyt. En voi vieläkään sietää sitä. Judas Priest ei ole  teemalevyjä varten perustettu yhtye. Ai, on vai? Enpä usko. Inhoan koko lättyä kantta myöten. Sekin on huono. Kaiken kruunasi bändin alkuun terhaakkaasti tekemä päätös soittaa tulevalla kiertueella levy läpi. Olisivatkin pysyneet ideassaan. Kiertue muuttui lopulta lähes best-of soitteluksi ja verhojen takaa kulisseista tihkui uutisia bändin sisäisistä ristiriidoista. Kaiken kukkuraksi myös Priest päätti tehdä jäähyväiskiertueen joka osoittautuikin vain jäähyväisiksi K.K. Downingille, joka jätti yhteen 2011. Kaikki nämä kohellukset yhteenlaskettuna olisi voinut kuvitella äijistä jo rutistetun kaikki mehut.
Mutta ei.

Richie Faulkner ja Glenn Tipton: nuori hemmo ja vanha gubbe rokkaavat!

Priest löysi nuoren Richie Faulknerin korvaamaan K.K:n. Alkuun tuntui, ettei kukaan korvaa KooKoota ja kun Richie vieläpä näytti lavaolemukseltaa aikalailla Downingilta, oli tuomio tyly. Mutta täytyy myöntää nuorella jannulla on pokkaa. Koko ryhmä tuntui saaneen uutta virtaa nuoren jampan innosta. Ja ehkäpä K.K.:n on parempi vietellä eläkepäiviä golf-kentällään kuin soittaa ilman intohimoa keikkoja jossain hemmetin Tampereella. Downing-Tipton tulee aina olemaan hevin kovin kitaristikaksikko, joka uudisti koko genren soittotyylin ja josta niin monet ottivat mallia, aina Maidenin kitaristit mukaan lukien.

Kaiken tämän pohjalta Redeemer of Souls oli varmasti odotetuin metalli-levy tälle vuodelle. Sen odotukset paisuivat ehkä liiankin suuriksi, kun itse bändikin antoi lausuntoja klassisen Priest-tyylin tekevän paluun. Kun levy ilmestyi kuuntelin sitä Spotifyn kautta ja alkuun koko paketti jätti hieman pettyneen jälkimaun. Tässäkö se muka oli?  Myös albumista tippuneet ensimmäiset kritiikit eivät mairitelleet. Esimerkiksi Inferno-lehdessä Kimmo K. Koskinen antoi kolme kirvestä viidestä ja analysoi "lätkytyksen tuntuvan valjulta". Samanmoista mielialaa tuntui olevan muuallakin sosiaalisessa mediassa liikkeellä. Itse huomasin pitäväni eniten deluxe-version bonus-biiseistä. Jälkeenpäin tajuttuna ne eivät olisi sopineet itse albumin kokonaisuuteen.

Kun nyt itse albumista päästiin kirjoittamaan kaiken muun lätinän jälkeen, niin vaatiihan tämä muutaman kuuntelukerran. Olen saanut lopulta hommattua levyn vinyylinä ja kuunneltuani sitä alkaa homma aukeamaan. Jostain syystä soundimaailma lp:ltä kuulokkeilla kuunneltuna kuulostaa paremmalta kuin cd-versiossa. Voi olla, että vanhana 70-luvulla syntyneenä vinyylirunkkarina tämä on toiveajattelua :). Pidän levystä, ei ole huono tämä. Ja ihmettelen mitä puhuvat arvostelijat, jotka sanovat, ettei  kitarailoittelua vanhaan tyyliin tästä kuulu. Jaa ei vai? Puuro pois korvista! Jos ei jo eka biisi Dragonaut moista sisällä, niin mikä sitten? Levystä olisi toki voinut saada hieman timmimmän pudottomalla pari biisiä. Toisaalta tupla-vinyylinä 13 kappaleen jako toimii hienosti. Kyllä Priest edelleen hakkaa kevyesti köyhät avenged sevenfoldit ja muut jäjittelijät.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti