sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

JUDAS PRIEST - KILLING MACHINE (1978)



Judas Priest julkaisi vuonna -78 kaksi albumia. Tänä päivänä se tuntuu käsittämättömältä, kun uutta Priest-levyä on saatu odottaa kuusi vuotta. Ja vielä kun nämä vuoden 1978 levyt olivat Stained Class ja Killing Machine. Priest levyt, joiden myötä yhtye löysi lopulta sen kaavan, joka johti British Steeliin ja Screaming For Vengeanceen. Judas Priest oli kokenut yhtyeenä jo kovin paljon tuohon mennessä. Miehistö oli vaihtunut useamman äijän heilutellessa saluunan ovia. Samoin musiikillinen tyyli ja varsinkin imago sekä ulkonäkö olivat olleet hakusessa. Esikoisalbumi Rocka Rolla (1974) esitteli välillä melko suoraviivaisesti rokkaavan yhtyeen, joka yritti tuoda soittoonsa mystiikkaa ihmeellisestä psykedeliasta ja muusta turhanpäiväisestä hippihömpästä. Jo seuraava Juutaksen levy Sad Wings Of Destiny (1976) esitteli musiikillisesti huomattavasti vakuuttavamman yhtyeen, joka alkoi maistaa metallin maun suussaan. Oman nahka/niitti -tyylin löytyminen ajoittui vasta Killing Machine -levyn aikoihin. Vaikka Stained Class oli 70-luvun metallia parhaimmillaan, löysi Rob Halford tiensä Lontoon S/M-seksikauppoihin vasta tuon jälkeen. Katsokaa eroa  vuoden sisällä...ensin Stained Class -kiertueelta Robin lavapersoona versus Killing Machine -tyyli.

Viimeisetkin hapsutakit ja Ian Hillin kauluspaita heitettiin roskiin British Steelin ilmestyessä, mutta Killing Machinessa bändi tajusi olevansa metalliyhtye. Tänä päivänä herrat kertovat haastatteluissa olleensa sitä aina ja ylpeästi toisin kuin esimerkiksi Sabbath, Zeppelin ja Purple, kuten Sam Dunnin mainiosta Metal Evolution -sarjasta käy ilmi. Toki näin, mutta pakko sanoa, että kyllä Priestilläkin kului useampi vuosi ennen kuin ymmärsivät olevansa heavy metal -yhtye. Mutta varmasti ovat ensimmäinen nimekkäämpi yhtye, joka sitä lippua alkoi ylpeänä kantaa.

Killing Machine on klassista Priestiä parhaimmillaan. Oli vaikea päättää kirjoitanko tämän blogin juuri Machinesta vai Stained Classista, mutta vaakakuppi kääntyi Killing Machineen. Miksikö? Siltä ei löydy Beyond The Realms Of Deathin kaltaista tajunnanräjäyttäjää, mutta ehkä syyt löytyvät lapsuudestani. Näin ainakin sanoisi kallonkutistajani metallipsykologi Per Gnyllö, jolle käyn joka tiistai avaamassani mieltäni. Judas Priest on yhtye, josta lähes kaikki tämän päivän metallimusiikin tekijät kuin kuuntelijat ovat lähes yhtä mieltä. Judas Priestin vaikutus koko metalligenren kehityksessä on kiistaton . Priestin jäljessä kulkivat sekä Iron Maidenin pitkätukat, että kaikki muutkin brittiläsen uuden metalliaallon eli NWOBHM:n bändit kuten Saxon, Samson, Demon, Girlschool ja jopa Motörhead. NWOBHM (New Wave of British Heavy Metal) oli kuin turkulainen runous 90-luvun alussa, uutta ja kovaäänistä!


Rob on löytänyt tyylinsä.
 Kun puhutaan Judas Priestin uran läpimurroista, nostetaan aina esiin British Steel (1980). Tietysti itseoiketetusti se oli iso harppaus eteenpäin. Lopullinen menestys USA:ssa kulminoitui Screaming For Vengeance (1982) -albumiin, mutta väitän, että Amerikan menestyksen pohja luotiin Killing Machinella tai sanotaanko Hell Bent For Leatherilla, millä nimellä levy Jenkkilässä julkaistiin. Killing Machine -nimeä pidettiin liian väkivaltaisena tuossa kaksinaismoralistien luvatussa maassa. Yhdysvaltalaiseen kaksinaismoralismiin Judas Priest törmäsikin myöhemmin, kun yhtye joutui oikeuteen vuonna 1990 syytettyinä kahden teinipojan itsemurhaan yllyttämisestä sanoituksillaan. Nuo itsemurhaan muka yllyttävät kappaleet muuten löytyvät Stained Class -levyltä: Better By You Better Than Me sekä Beyond The Realms Of Death. Olen jokseenkin paljon noita eläissäni kuunnellut... ja hengissä ollaan.

Killing Machine esittelee monipuolisen biisivalikoiman. Metallisen, mutta myös osittain popahtavan ja sisältääpä levy myös kauniin balladin Before The Dawn. Vuonna 1979 yhtye esiintyi suositussa Top Of The Pops- ohjelmassa heti Abban perään. Evening Star -kappale on kaukana siitä miten Heavy Metal tänä päivänä määritellään. Ja ilkeämielisesti voisi jopa bändin yrittäneen ajatella laskelmoidusti miellyttää laajempaa yleisöä hieman popahtavalla rallatuksella. Pohjan kaikelta paskapuheelta vie kuitenkin koko albumin kappaleiden vahvuus. Levy on kuin tämän vuoden Tuska-festivaaleilta Leather Heavenin-kojusta ostamani viisirivinen pyramidiranneke...aito juttu!

Judas Priestin omaleimaisuus on kiistämätöntä. Glenn Tipton ja K.K. Downing loivat kahden kitaristin tyylin, jollaista ei ennen oltu kuultu. Monet ovat sitä kopioineet, Iron Maiden ensimmäisenä. Mutta Priest lisäsi keittoonsa vielä Rob Halfordin, jonka ääniala riitti kiilaamaan kovaa ja korkealta kitaristien luoman äänimassan välistä. Tässäkin Maidenin Steve Harris kulki copycattina perässä valitessaan Bruce Dickinsonin yhteensä laulajaksi. Kaikki kunnia Maidenille, mutta ensin oli Priest!

Lähipäivinä ilmestyy Judas Priestin tuore levy kauppojen hyllyille ja mitä siltä olen tähän mennessä kuullut, ovat odotukset korkealla. Nyt on viimeistään syytä leirityä lähilevykaupan ikkunan eteen.... Priest is Back! Toki Judas Priest on liittynyt tähän jo jäähyväiskiertueensa tehneiden bändien joukkoon, jotka yhä porskuttavat, mutta eihän se Selännekään malta koskaan kauaa kotona makoilla ja näyttää David Beckhamkin suunnittelvan paluuta kentille.



2 kommenttia:

  1. Olen skeptinen näiden todella vanhojen bändien uusien levyjen suhteen. Osittain se johtuu omasta ikääntymisestä. Ei jaksa niin innostua. Onhan uusi levy faneille ihan kivaa, ei siinä mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän sama juttu se monesti on itselläkin. Toisaalta mielenkiintoisempaa että tekevät uutta kuin että julkaisevat best of -kokiksia joka toinen vuosi.

      Poista