perjantai 18. huhtikuuta 2014

CINDERELLA - NIGHT SONGS (1986)


Vuonna 1986 levy-yhtiöt Usassa puskivat pihalle toinen toistaan söpömpiä buudelibändejä. Kun yhtyeen nimi oli Cinderella ja levyn kannessa poseerasi neljä dingoröyhelöihin puettua vävyehdokasta, ei voinut välttyä ennakkoluuloilta. Vielä kun lehdistö toitotti bändin olevan itsensä kaikkien permanenttirokkareiden äidin Jon Bon Jovin löytämä, ei voinut yhtyeen esikoislevyn olettaa sisältävän muuta kuin siirapilla kuorrutettua hapsutakkiheviä àla Poison ja kumppanit. Ei pidä ymmärtää allekirjoittanutta väärin. En kuulu siihen junaan, jossa istuu päivätyökseen tukkaheviä haukkuvia viisastelijoita, joiden mielestä ylisuureksi paisunut 80-luvun L.A.-skene tappoi ns. oikean hevin. Ei pojat ei! Minulla oli itsellänikin 80-luvulla olkatoppaukset ja permanentti, jota tosin silloin kutsuttiin miehillä loivaksi pehmennykseksi :)

Metal Hammer -lehti mainosti levyä koko sivullisella otsikolla parhaimpaan Ray Charles-tyyliin: Night Time is The Right Time to Rock! Ja näinhän se on. MTV:n ja musiikkivideoiden kultaisena kautena myös Cinderellan esikoinen sai runsaasti näkyvyyttä videoiden myötä, joista ensimmäisenä iskuhittinä maailmalle esiteltiin Shake Me. Tämä ei vielä räjäyttänyt pankkia. Levy-yhtiön liituraitamiehet olivat pettyä sijoitukseensa ja saivat Jon Bon Jovin lupautumaan ottamaan Cinderellan lämppäriksi Slippery-kiertueelleen. Ei mikään paskempi kiertuediili nuorille klopeille.


Tom Keifer ja kummisetänsä.
Nopeasti Shake Me:n aiheuttaman lievän pettymyksen jälkeen pistettiin pihalle toinen single, josta kuvattiin tietysti myös video. Levy nousi vauhdilla jenkkilistan kolmoseksi. Nobody`s Fool on myöhemmin päässyt mukaan myös listalle, joka karmeimmin kuvaa 80-lukua. Tässä sitä sydäntäsärkevää siirapin ja muovin sekoitukselta maistuvaa imelää herkkua herutetaan oikein kunnolla. Mutta kun syvemmälle biisiin uppoutuu, huomaa ettei se ole kamala kasariballadi vaan yksi aikakauden hienoimpia biisejä, eikä vähiten Tom Keiferin sydäntäsärkevän raspitulkinnan takia. Hieno biisi, sanotte mitä sanotte. Olin vuonna 2011 todistamassa Helsingin Nosturissa yhtyeen nykykuntoa. Tom Keifer on vuosien saatossa kärsinyt terveysongelmista äänensä kanssa ja myös Helsingin konsertin alku ei luvannut sen suhteen hyvää. Mutta mitä pimeämmäksi ilta ehti, sen kovemmin bändillä kulki. Sain kaitafilmikameralleni :) tarttumaan Nosturissa vedetyn Nobody`s Foolin ja se on ehdottomasti yksi 2000-luvun hienoimpia keikkaelämyksiä.



Nobody`s Foolin siivittämänä albumi myi lopulta kolminkertaista platinaa. Levyltä lohkottiin kolmantena singlenä Somebody Save Me. Selkeää jatkumoa hittiputkelle.Ihan kiva, muttei kovin rohkea veto levy-yhtiöltä ja bändiltä. Jos bändillä mitään sananvaltaa tässä on ollut. Tuskin. Jälkeenpäin yhtye on kritisoinut varsin kärkkäästikin sen aikaista imagoaan ja kertonut miten joutuivat puketumaan rytkyhin vastoin tahtoaan. Olen kuullut levyn biiseistä bändin alkuperäisdemoja. Ne ovat sanotaanko varsin mielenkiintosia. Lopulliselle levylle on toki päätynyt huomattavasti sliipatumpaa äänimaailmaa ja laskelmoidumpaa matskua. Mutta niinhän se aina menee. Enkä ole aivan varma olisiko esimerkiksi Nobody`s Fool ollut niin myyvä, jos bändin alkuperäinen idea menevämmästä biisin loppurakenteesta olisi mennyt läpi.


Pelkät sinkkubiisit eivät tee oikeutta koko albumille. Cinderella eroaa muista aikakautensa tukkahevi-yhtyeistä sillä, ettei se oikeasti ole tukkaheviyhtye. Se esiteltiin maailmalle sellaisena, mutta yhtyeen musiikki on pohjimmiltaan lähempänä 70-luvun Aerosmithia kuin Europea tai Bon Jovia. Toki monet Los Angelesin hiuslakkayhtyeet liputtivat Aerosmithin suuntaan ja pukeutuipa jopa nahalla ja niiteillä aloittanut Kiss neonvärisiin röyhelöihin samoihin aikoihin. Ja onhan ne Jovinkin vaikutteet Springsteenissä. Mutta aniharva aikalainen kertoi juuriensa löytyvän bluesin suunnasta. Tom Keiferin sävelkynässä ja soitossa on aimo ripaus sinisävyä, joka alkoi erottua esiin enemmän levy levyltä. Jo Long Cold Winterin nimibiisi oli silkkaa bluesvääntöä vahvasti Led Zeppeliniltä lainaten ja kolmannella levyllä pesäero glamskeneen oli jo mielestäni lopullinen. Jopa niin lopullinen, että olen monen kuulleen sanovan vierastaneen Heartbreak Station levyä sen erilaisuuden takia. No eihän se enää myynytkään edeltäjiensä tahtiin.

Siinä missä Steven Tyler sai jatkuvasti kuulla vertailua Mick Jaggeriin ulkonäkönsä takia, voisi Tom Keiferiä luulla Tylerin kaksoisolennoksi. Vertailulta ei voinut välttyä, kun Keifer näytti 80-luvun lopulla hankkineen esiintymiskuteensakin suoraan Tylerin garderobista ja lavaliikehdintäkin oli lähes identtistä kalukukkaron esittelyä.Katsokaapa vaikka alla olevalta videolta. Samoin laulutyyli muistuttaa hyvinkin toisiaan. Keifer jopa imitoi Tylerin "käkätykset" itselleen. Aitoa tai ei, mutta hyvältä se joka tapauksessa kuulostaa.

Jos et ole koskaan kuullut tältä levyltä kuin noita edelläkerrottuja singlelohkaisuja, kannattaa kuunnella koko levy. In From The Outside, Once Around The Ride, Nothin`For Nothin`ja varsinkin nimibiisi Night Songs löyvät kuin Puolimatkan raksan raudottaja lekalla. Suosittelen.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti