sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

STRAY CATS (1981)


Stray Catsin eka levy järisytti ilmestyessään uudella tavalla. Kahdeksankymmentäluvun Suomessa nuoriso oli jakautunut viisikymmentälukua ihannoiviin tötterötukaisiin etelävaltioiden lippuja heilutteleviin teddyporukoihin ja hakaneuloja poskien läpi pisteleviin keesipäisiin punkkareihin. Kunnon vastakkainasettelu on leimannut ainakin suomalaista nuorison käyttäytymistä aina yhdeksänkymmentäluvun puolelle asti, jolloin nuorison kiinnostuksen kohteet pirstaloituivat lopulta useammiksi lajeiksi. Itse muistan omalta yläasteen ajalta koulun poikien ja miksei tyttöjenkin kuuluneen joko pitkätukkaisiin hevareihin tai Lacoste-paitoja ja ruutuhousuja yllään pitäneisiin snobeihin. Tämä siis vähän tuon punk / teddy -ajan jälkeen. Ja onhan näitä porukoita ollut niin kauan kuin on ns. nuorisokulttuuria maastamme löytynyt.

Nykynuorista en osaa sanoa muuta kuin että lienevät fiksua väkeä, jos osaavat isiään ja äitejään paremmin itse päättää mistä pitävät ja mistä eivät. Toivottavasti asia on niin, sillä muuten nämä nykyteinit ovat oppineet kertakäyttöyhteiskunnan tavoille ja nopeaan kulutukseen. Tällöin ei jää tilaa intohimoille, eikä minkään puolesta olla valmiita taistelemaan. Musiikki on hetken hittejä, jotka ladataan ja heitetään bittiroskikseen heti kun uutta pumpataan tilalle. Tahdon mielummin uskoa, että toivoa on.
Oliko tedien ja punkkien keskenäisissä tappeluissa ja torikahakoissa sitten mitään järkeä? Ei varmastikaan, mutta nuoriso ainakin oli valmis kaatamaan vanhempiensa normit, kuten kuuluukin. Uusi aika, uusi valta.

Ajankuvasta takaisin itse asiaan...
Stray Cats oli jo jonkin aikaa yrittänyt lyödä läpi Jenkkilässä, mistä bändi oli kotoisin. Huonoin tuloksin. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan piti paikansa, kun Brian Setzer, Slim Jim Phantom ja Lee Rocker ylittivät lätäkön ja ajautuivat Lontooseen, missä Dave Edmunds nappasi bändin ja lopulta tuotti ensimmäisen albumin.  Levy nousi Englannin albumilistan kutoseksi ja upposi varsinkin suomalaiseen rockabillykuumeeseen kuin nyrkki nenään. Yhtye sai ensimmäisen kultalevynsä Suomesta. Noihin aikoihin kultalevyraja taisi muistaakseni olla 25000 myytyä yksikköä. Yhdysvaltojen menestystä bändi saikin vielä odottaa muutaman vuoden. Muistan kuinka Lausteen ala-asteen pihalla alkoi näkyä Stray Catsin tuttua kissalogoa jokatoisen farkkutakin selässä. Itsepiirrettyinä toiset paremmin onnistuneina kuin toiset.



Mikä sitten tekee levystä niin erityisen kaikkien sen ajan Matchboxeihin ja Crazy Cavaneihin verrattuna. Brian Setzerin kitarointi ilman muuta, sekä yleisesti raaempi soundimaailma verrattuna muuhun kahdeksankymmentäluvun alun rockabillyyn. Sekä tietysti bändin energia. Ei seisottu rautalankabändien tapaan rusetit ojossa, vaan tarjottiin hikeä, rockia ja verta. Bändissä oli vaaran tuntua. Osa sen ajan punkkareistakin alkoi digata bändiä, ainakin salaa. Stray Cats kaatoi raja-aitoja.

Debyyttilevyltä ei mielestäni löydy yhtään huonoa, ei edes keskinkertaista biisiä. Stray Catsin ensimmäinen albumi kestää kuuntelua tänäkin päivänä. Olen nähnyt bändin myöhemmin livenä kaksi kertaa. Peräkkäisinä päivinä vuonna 2004. Ensin Helsingin jäähallissa ja sitten Ruisrockissa, jossa muuten Motörheadin Lemmy seurasi bändin keikkaa lavan sivussa. Sykähdyttävää oli myös aikoinaan nähdä tuoreen Kolmoskanavan vuonna 1989 näyttämä Helsingin Kaivopuiston keikka. Brian Setzer keltaisessa puvussaan..ja Rumble in Helsinki! Kyseinen keikka löytyy vieläkin vanhalta vhs-kasetilta kellarista...Rockabilly Rules Ok!


Runaway Boys
Fishnet Stockings
Ubangi Stomp
Jeanie, Jeanie, Jeanie
Storm The Embassy
Rock This Town
Rumble In Brighton
Stray Cat Strut
Crawl Up nd Die

Double Talkin' Baby
My One Desire



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti