KISS - DYNASTY (1979)

 

Paperilla sunniteltuna Kissin vuoden 1979 studioalbumi Dynasty näytti varmasti varmalta menestysalbumilta. Yhtye oli breikannut isosti vuonna 1975 ilmestyneellä Alive! -livetuplalla. Sitä seuranneet kolme studioalbumia, Destroyer (1976), Rock And Roll Over (1976), Love Gun (1977) olivat selkeää jatkumoa menestykselle. Ne olivat jo ilmestyessään kiistattomia Kiss-klassikoita, joita myytiin Yhdysvalloissa kuin hernesoppaa samaan aikaan Suomessa. Näistä lähtökohdista ajateltuna Dynastyn olisi pitänyt olla kiistaton menestystarina. Valitettavasti Kiss-leirin ylle oli jo jonkin aikaa kasautunut tummia pilviä. Suurieleisesti markkinoitu paluu Dynastyn myötä ei sujunut suunnitelmien mukaan.

   Vuonna 1977 ilmestyneen Alive II -liven ja sitä seuranneen kiertueen jälkeen väsynyt ja keskinäisiin ristiriitoihin ajautunut yhtye oli vaikean tilanteen edessä. Kiss oli rahantekokone, jolla oli töissä iso liuta ihmisiä. Lypsävää lehmää ei missään nimessä haluttu pistää teuraaksi. Manageri Bill Aucoin mietti päänsä puhki miten saisi eripuraisen Kiss-miehistön puhaltamaan yhteen hiileen. Syntyi ajatus soololevyistä. Ajatuksena oli tietysti saada jokaisen jäsenen kunnianhimo tyydytettyä oman soololevyn myötä. Soolot tietysti julkaistiin Kiss-konseptin alla samaa linjaa mukailevilla kansikuvilla ja julisteilla höystettynä. Casablanca Recordsin pomo Neil Bogart hykerteli saadessaan kauppoihin yhtä aikaa neljä "Kiss-levyä" yhden sijaan. Myynnin toki odotettiin myös olevan nelinkertainen. Jokaisen soolon myynti ylitti platinamyyntirajan, jota voidaan pitää huikeana saavutuksena. Vuosien myötä on kuitenkin kerrottu myymättä jääneistä levyistä, joita kaupat palauttelivat levy-yhtiön varastoon. 

 

 

   Yhtyeen nelikon välit eivät soolorupeaman myötä parantuneet pätkääkään. Päinvastoin. Sooloalbumien keskinäinen kilpailu tuotti entisestään närää kahtiajakautuneen yhtyeen väleissä. Toisessa leirissä Gene Simmons ja Paul Stanley yrittivät luotsata yhtyettä eteenpäin ymmärtämättä lainkaan päihdehuuruista rockelämää viettäviä tovereitaan. Sen sijaan nämä huuruiset toverit eli Ace Frehley ja Peter Criss kokivat Stanleyn ja Simmonsin yrittävän suitsia heidän tekemisiään ja luovuuttaan liikaa. Asiaa ei auttanut Frehleyn soolon keräämä hehkutus. Ace sai myös ainoana jäsenistä aikaan pienimuotoisen sinkkuhitin New York Groovesta. Se kuitenkin oli saavutus, johon bändikaverit eivät omilla taidepaukuillaan yltäneet.

   Näistä lähtökohdista ryhdyttiin suunnittelemaan näyttävää paluuta vuonna 1979. The Return of Kiss! Uusi albumi, uusi kiertue, uudet lavakuteet, uudistunut show! Suurempaa ja mahtipontisempaa kuin ennen. Pankki piti räjäyttää ja ottaa jälleen haltuun paikka Yhdysvaltojen suosituimpana rockyhtyeenä. Valitettavasti toisin vain kävi. Ensimmäisenä lenkkinä Dynastyn olisi pitänyt olla odotukset lunastava albumi. Valitettavasti se ei sitä ollut. Levyllä on vahvoja hetkiä ja hyviäkin biisejä, mutta suurin ongelma on sekava kokonaisuus. Aivan kuin jäsenet olisivat jatkaneet soolomateriaalin tekemistä, mutta nyt vain Kissin raameissa. Jokainen on tuonut oman näkemyksensä yhtyeen linjasta studioon ja se tekee levystä hajanaisen ja hapuilevan kokonaisuuden. Tuottaja Vini Poncian olisi pitänyt jämäkämmin näyttää kaapin paikka hemmotelluille ja oman egonsa kanssa painiville miljonäärirokkareille, samaan tapaan kuin teki Bob Ezrin Destroyerissa. 

 

 

   Levyltä pomppaa tietysti esiin yhtyeen yksi koko uran suurimpia hittejä;  I Was Made for Lovin' You. Voin vain kuvitella millainen järkytys kappale oli ilmestyessään yhtyeen puritaanifaneille. Toisaalta Kissistä oli muodostunut vuoteen 1979 mennessä enemmänkin Sirkus Finlandiaa muistuttava koko perheen iloinen tapahtuma kuin vaarallinen ja paheksuntaa herättävä rockshow. Paul Stanley pyörähteli noihin aikoihin legendaarisessa Studio 54 -diskossa ja sai vaikutteita siellä kuulemastaan musiikista. Sävellystyöhön löytyi vielä aisapariksi tulevan 80-luvun biisintekijäkunkuksi nouseva Desmond Child. Biisi on ajaton hitti, sitä ei käy kieltäminen.

 

   Ace Frehleyn panos albumin sävellystyöhön on määrällisesti merkittävä, mutta ei laadultaan yllä enää oman soololevynsä materiaalin tasolle. Parasta Frehley-antia on kappale 2000 Man, ja sekin on Jagger/Richards -kaksikon vanha styge. Kiss tekee siitä kuitenkin alkuperäistä paremman version. Gene Simmons on tällä levyllä yllättävän vaisu, hieman näkymätön. Demoni sai aikaiseksi vain kaksi biisiä, eikä niistäkään toisessa juuri hurraamista ole. Demoja herra lienee tuonut tuttuun tyyliinsä kasapäin studioon, mutta levylle niistä ei suurinta osaa kuitenkaan kelpuutettu. Peter Criss ei soita levyllä kuin omalla Dirty Livin' -kappaleellaan.Vini Poncia huomasi heti alkuunsa, ettei Crissin studiotyöskentelystä saataisi narulle juuri mitään levylle asti kelpaava. Peter Criss kärsi edellisvuonna täräyttämänsä auto-onnettomuuden jäljiltä soittamista haittaavista käsivammoista, mutta kokoaikainen kännääminen tuskin paransi sekään soiton laatua. Ja tunnetusti Criss osasi olla jurrissa hankala ja ilkeä. Lopulta levylle rummut soitti Anton Fig, joka tuli tutuksi myös seuraavalla Kiss levyllä Unmaskedilla (1980). 

   Vahvimman panoksen antaa itse maestro Paul Stanley, jonka sävelkynän varassa Kiss tulisi kellumaan useasti myös 80-luvulla. Sure Know Something on yksi aivan ehdottomasti timanttisimmista Stanley-klassikoista. Biisi kuitenkin puhkesi kukkaansa mielestäni vasta 90-luvun unplugged-versiossa. Samoin Magic Touch on biisinä loistava. Jotenkin se vain jää hieman tuhnuksi Dynastylla. Sekin biisi pääsi oikeuksiin vasta Paul Stanleyn ottaessa sen Live to Win (2006) - levyä seuranneen soolokiertueensa ohjelmistoon vuonna 2006. Muistelen lukeneeni Stanleyn kertoneen, etteivät hänen kappaleensa saaneet tarpeeksi lihaa luitten ympärille alkuperäisessä levytyksessä. Eli suomeksi sanottuna Vini Poncian luoma liian popahtava soundi Dynastylla pilasi biisit. Väitteessä on vissi perä. Biisit ovat loistavia, mutta Dynastylla ne jäävät jotenkin suutareiksi piippuun.

 

 

   Dynasty kuitenkin ylsi platinamyyntiin. Valitettavasti levyä seuranneella kiertueella asiat eivät sujuneet lainkaan suunnitellusti. Uusi lavashow oli kallis ja kulut useasti isommat kuin lipputulot. Peter Crissin kunto ei ollut häävi ja mielialat ailahtelivat. Päihteiden ja oman egonsa turruttama rumpali muodostui mahdottomaksi soittokaveriksi monilla keikoilla. Niinpä Peter Criss erosi / sai kenkää Kissistä vuonna 1980. Näkemysero riippuu siitä keneltä kysytään. Kissin megasuosio kotimaassaan alkoi olla menneen talven lumia. Vasta naamioiden riisuminen ja Lick It Up -levy vuonna 1983 palauttivat uudistuneen yhtyeen takaisin platinamyyntikantaan. Sitä ennen yhtye joutui läpikäymään monia vaikeuksia, joista pienimpiä eivät olleet teema-albumi (Music from) The Elderin julkaiseminen (1981) sekä Ace Frehleyn lähtö yhtyeestä. 

 

 ja vinkkinä loppuun...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ

WHITESNAKE - RESTLESS HEART (1997/2021)

 

Nyt kun omien rokkenroll-sankareiden ikä alkaa huidella päälle seitsemänkymmenen, on ihan päivänselvää, että kyseisten artistien parhaat hetket ovat auttamattomasti takana menneisyydessä. Vaikka monet papparaiset jaksavat edelleen kiertää ja tehdä levyjä nuorempien muusikoiden kanssa, on myönnettävä, että kaikessa tekemisesssä suurin myyntivaltti on nostalgia. Yksi näistä papparaisista on David Coverdale.

   On ollut ilo seurata Coverdalen unboxaus-videoita omien levyjensä juhlapainoksista. Niin vilpittömän innoissaan herra tuntuu olevan päästessään avaamaan boxeja ja vinyyleitä samalla muistellen vanhoja hyviä aikoja. Ja on myönnettävä, että nämä Whitesnaken anniversary-julkaisut ovat kerrassaan upeita. Eivät todellakaan mitään vasemmalla kädellä huitaistuja. Itse ostin tuplavinyyliversion tästä alkujaan vuonna 1997 ilmestyneestä Restless Heartista. Kipuraja alkaa olla ainakin itsellä näiden suhteen monesti ylitetty, jos vinyylipainoksen hinta on reilusti yli 40 euroa. Tämänkin raaskin ostaa lahjaksi saamani levykaupan lahjakortin avustuksella.

   Vaikka kyse on vuoden 1997 albumin uusintapainoksesta, voidaan tietyssä mielessä puhua jopa eri levystä. Heti alkuun voi huomata, että kansi on muutettu. Jostain syystä DC haluaa jokaisen Whitesnaken levyn kannen näyttävän samalta. 1987 albumin kantta mukaileva WS-sinetti on sitten lätkäisty myös tamän albumin uusittuun kanteen. Toinen eroavaisuus on nimessä. Alkujaan Restless Heartin piti olla David Coverdalen sooloalbumi, mutta kuten niin monesti aeimminkin, kun menestyvän bändinimen alla toiminut artisti haluaa tehdä soolomateriaalia omalla nimellään, levy-yhtiöiden sedät hermostuvat ja vaativat ns. myyvemmän nimen levyn kanteen. Näinhän kävi Tony Iommille Seventh Star -levynsä kanssa. Kannessa lukee hieman hassusti Black Sabbath featuring Tony Iommi. Samoin Restless Heart ilmestyi alkujaan nimellä David Coverdale & Whitesnake. Naurettavaa. David Coverdale on yhtä kuin Whitesnake. 

 

Alkupereäinen Restless Heartin kansi.

  

   Pelkkään kanteen eivät uuden juhlapainoksen ja alkuperäisen erot jää. Ilmestyessään Coverdale halusi tehdä selvän eron tuttuun Whitesnaken soundiin ja julkaista albumin soololevynään. Nyt hän on uusintapainoksessa nimenomaan halunnut levyn kuulostavan Whitesnakelta. Tästä syystä kappalejärjestystä on muutettu rokkaavammaksi. Myös kitara- ja kosketinsoitinraitoja on lisätty äänivallin tukevoittamiseksi. Uusia lisäilyjä levylle ovat soittaneet Joel Hoekstra ja Derek Sherinian. Studiossa ei ole siis tyydytty ainoastaan remiksailemaan. Tässä vaiheessa omat hälytyskellot alkoivat soimaan. En ole juurikaan pitänyt artistien ideoista levyttää vanhoja tekemisiään uusiksi. Alkuperäistä teosta tulisi kunnioittaa, vaikka siellä joku juttu olisikin jäänyt kaivelemaan. Onneksi uusi Restless Heart kuitenkin kunnioittaa vanhaa. Adrian Vandenbergin kitaratyöskentely on edelleen vahvasti levyn pääosassa. Hoekstra tyytyy ainoastaa tukevoittamaan tätä omalla panoksellaan. Ratkaisu on toimiva ja on pakko myöntää, että tämä kuulostaa paremmalta originaaliin verrattuna. Monet kappaleet saavat entistä enemmän lihaa luiden ympärille.

    Vuonna 1997 David Coverdale oli käännekohdassa oman uransa suhteen. Whitesnaken suurin menestys ja Yhdysvaltojen valloitus olivat Slip of the Tongue -levyn jälkeisen kiertueen aikana syöneet miestä ja kynttilä oli palanut molemmista päistä. Coverdale oli tietoisesti laittanut Whitenaken telakalle. Yhteistyö Jimmy Pagen kanssa vuoden 1993 Coverdale/Page -albumin myötä oli varmasti unelmien täyttymys Coverdalelle ja tämä puhuu edelleen kauniisti herrojen yhteistyöstä, vaikka se päättyikin hyvin nopeasti lyhyen Japanissa tehdyn kiertueen jälkeen. Tietyllä tapaa Restless Heart on jatkumoa tuolle Coverdale/Page -albumille. Levy on erittäin bluessävyitteinen ja useampikin biisi olisi voinut olla tuolla Pagen kanssa yhdessä tehdyllä levyllä. Mainittava on myös itse maestron tulkinta. DC laulaa kuin parhaimpina nuoruuden päivinään eikä säästele itseään yhtään. Laulu on välillä raastavaa ja sydäntäriipaisevaa kuultavaa. Samalla äänessä on voimaa ja syvää elämän tuomaa kokemusta.

   Whitesnake pysähtyi kiertueellaan myös Helsingissä ja esiintyi 9.11.1997 Kulttuuritalossa. Bändi oli hyvässä vedossa ja Coverdale jutteli rennosti mukavia yleisön kanssa. Soittipa yhtye pätkiä yleisön huutelemista biiseistä, vaikka ne eivät viralliseen settilistaan kuuluneetkaan. Kiertueen piti olla Whitesnaken viimeinen eli jäähyväisrundilla oltiin jo vuonna 1997. Coverdale kertoi haastatteluissa jatkavansa musiikin tekemistä, mutta lopettavansa Whitesnaken, koska hänen äänensä ei enää kestänyt Whitesnaken tyylisen musiikin laulamista. Toisinhan siinä kävi. Nyt on vuosi 2022 ja Whitesnake on jälleen jäähyväisrundilla. Mutta näinhän se on käynyt muillekin. Eivät koko ikänsä kiertämään tottuneet kaverit osaa kauaa himassa istua. 

   Jos Restless Heart ei ole tuttu levy, kannattaa tutustua. Se on toki seesteisempi ja paljolti enemmän bluesia kuin tukkaheviksi 80-luvun lopulla muuttunut yhtye. Levy on toimiva kokonaisuus ja japsipainokselta mukaan napatut bonuksetkin sulahtavat hyvin mukaan kokonaisuuteen.    

URIAH HEEP - DEMONS AND WIZARDS (1972), THE MAGICIAN'S BIRTHDAY (1972)

 

Tällä kertaa on mietinnässä kaksi levyä yhdellä kertaa. Tulin ostaneeksi nämä vinyylit samalla kertaa ja hyvä niin. Voidaan puhua levyistä kuin sisaruksista konsanaan. Näiden kahden asettelua rinnakkain korostaa myös molempien ilmestyminen samana vuonna 1972. Nykypäivänä tuntuu käsittömältä, että 70-luvulla bändien levytystahti oli niinkin vauhdikasta, että samana vuonna pukattiin pihalle kaksi studiolevyä. Judas Priest julkaisi 1978 sekä Stained Classin että Killing Machinen. Kiss duunasi vuonna 1976 Destroyerin ja Rock and Roll Overin. Eli ei mitään ihan vähäpätöisiä plattoja. Tiedän, että Tomi Putaansuu alias Mr. Lordi nauraa hirviöpartaansa tätä kommenttia Lordin julkaistessa viime vuonna seitsemän levyä samalla kertaa. Tosiasia kuitenkin on, että yhtyeet hinkkaavat nykyään levyjään vuosikausia studioissa ja lopputulos on usein kaukana siitä tasosta mitä esimerkiksi Uriah Heep sai aikaan näillä kahdella levyllä. 

   Uriah Heep ei ole ollut itselleni koskaan mikään rakkain yhtye. Arvostan toki sen pitkää uraa, mutta täytyy myöntää, että Deep Purple ja Black Sabbath ovat aina uponneet paremmin. Uriah Heep on on ollut itselleni lähinnä greatest hits -bändi eli en ole tutustunut röntgenkatseen tarkasti jokaiseen yhtyeen levyyn. Ehkä asiaan tulee nyt muutos näiden kahden albumin kautta. Näistä perkaaminen ehkä onkin parasta aloittaa. Edustavathan teokset bändin ns. kultakautta.

   Näitä kuunnellessa käy kyllä selväksi millä vuosikymmenellä musiikki on tehty. Kaikesta henkii 70-luku. Jopa oman lapsuuden mieleen tuova 70-lukulainen äänimaailma. Uriah Heep oli nimenomaan Suomessa käsittämättömän suosittu tuohon aikaan. Uriah Heep oli osa Kekkosen ajan Suomen soundtrackiä siinä missä Katri Helena ja Tapani Kansa. Nämäkin Heepin molemmat albumit menivät heittämällä Suomen listaykkösiksi. Olen vuonna 1972 ollut yksivuotias eli luultavasti olen opetellut kävelemään faijan luukuttaessa samalla Easy Livin' -kappaletta taustalla. Tästä päästäänkin tuon kappaleen merkitykseen yhtyeellä. Maailmassa on muutamia renkutuksia, jotka ovat kaikille tuttuja, vaikka ei rockmusiikkia edes seuraisi. Easy Livin' on Heepin Paranoid, Ace Of Spades ja Smoke on the Water.

   Bändin musiikillinen johtaja Ken Hensley tuntuu pitävän langat tiukasti käsissään mitä tulee levyihin kokonaisuuksina. Mukaan toki mahtuu Box/Kerslake/Byron/Thain -sävellyksiäkin, mutta selkeästi hommaa liidaa Ken Hensley. Itseäni alkoi mietityttää kuinka paljon välejä hiersi lopulta moinen vastakkainasettelu. Olen toki lukenut Mika Järvisen mahtavan Uriah Heep -kirjan, mutta en nyt muista kuinka isoja ristiriitoja yhteen sisällä oli niin sanotusta taiteellisesta suunnasta. Joku ilkeä voisi helposti haukkua Heepin tämän aikakkauden levyjä tekotaiteellisiksi jytälevyiksi. Jytää ne kyllä tuon 70-luvun suomitermin mukaisesti ovat, mutta kaikkea muuta kuin tekotaiteellisia. Yhtyeen melodiataju ja lauluvoima stemmoineen on ihailtavaa. Samoin koko porukan sävelkynä on ollut terävä. Vaikka Hensley kipparina toimiikin, eivät muut hänen rinnallaan kalpene lainkaan.

   Miten näitä kahta levyä tulee verrata toisiinsa? Yleisesti Demons and Wizardsia pidetään näistä kahdesta parempana. Eilen kun kuuntelin molemmat peräkanaa, niin pidin enemmän The Magician's Birthdaysta. Tämä saattaaa johtua siitä, että se on itselleni entuudestaan tuntemattomampi levyistä. Demons and Wizardsin olen kuullut läpeensä ennenkin, eikä se näin tarjonnut mitään uutta tai yllättävää. Yksi näiden kahden levyn biiseistä onnistui ärsyttämään ihan pirusti ja se on jälkimmäiseltä albumilta löytyvä Sweet Lorraine, joka julkaistiin jostain kumman syystä myös sinkkuna. Hemmetin rasittava renkutus. Birthday -levyn kohdalla huomio kiinnittyy Hensleyn käyttämään Moog-syntetisaattoriin, joka toimii maagisen äänimaailman mausteena loistavasti. Voin kyllä kuvitella, ettei Moog-syntsa toimi kaikille korvapareille välttämättä ihastuttavana mausteena.

   Nämä levyt kannattaa ehdottomasti kuunnella kokonaisuuksina, vaikka niistä onkin helppoa irrottaa tunnusomaiset hittinssä kuten The Wizard, Easy Livin' ja Sunrise. Oma suosikkini on ehdottomasti The Magician's Birthday -levyn päättävä nimibiisi, jota kuunnellessa on helppoa ymmärtää Ken Hensleyn suunnitelleen albumista teemalevyä. Kappaleessa Lee Kerslaken ja Mick Boxin välinen hyvän ja pahan taistelua kuvaava rymistely on hervotonta. Aivan kuin Ken Hensley olisi päästänyt kaverit hetkeksi irti häkeistään.

SAXON - CRUSADER (1984)

 

Saxonin 80-luvun alun kolmen peräkkäisen albumin suora on uskomattoman kova. Wheels of Steel (1980), Strong Arm of the Law (1980) ja Denim and Leather (1981) ovat ne albumit, jotka Saxonista puhuttaessa lyödään tiskiin kovimpina näyttöinä. Ja tottahan se on. Nuo kolme levyä ovat vahvaa kamaa läpeensä. Monesti Saxonia verrataan kotimaansa aikalaisiin Iron Maideniin ja Judas Priestiin hieman väheksyvään sävyyn. Saxonista ei tullut Maidenin tai Priestin suosioihin yltävää yhtyettä, mutta mitään syytä ei ole aliarvioida bändin komeaa yhä jatkuvaa uraa. Moni muu NWOBHM-aallon eturintamassa röyhistellyt yhtye on jo painunut unholaan suuren yleisön silmissä, mutta Saxon porskuttaa ja vieläpä erittäin elinvoimaisesti.

 

AMERIKKA, TÄÄLTÄ TULLAAN!

 
    Crusaderin ilmestyessä yhtyeelle itselleen kuten myös levy-yhtiölle oli käynyt selväksi tavoitella Amerikan suuria markkinoita. Se ei ollut vielä mitenkään paska idea. Ovea oli saatu jo hieman raolleen edellisen Power & the Glory (1983) -albumin myötä. Sen sijaan yritys muuttaa yhtyeen soundia enemmän Yhdysvaltojen markkinoita kosiskelevaksi meni metsään. Toki 80-luvun puolen välin tienoilla hard rockin äänimaailma alkoi monessa suhteessa muotoutua enemmän ja enemmän sliipatummaksi ja ilkeästi sanottuna muovisemmaksi. Crusaderin tuottajaksi valikoitui Kevin Beamish, joka oli tuottanut REO Speedwagonia. Eli yhtyettä, joka oli myynyt jenkeissä kuin HK:n Sininen Suomessa. REO on vain ovat jotain aivan muuta kuin Saxon. Tuottaja ei kuitenkaan pilaa Saxon-levyä, ainakaan täysin. Hieman ohuelta äänimaailma omaan korvaan tänä päivänä kuulostaa, sikälikin kun nimibiisi kaipaisi ympärilleen mahtipontisemmat ja tyrät rytkymään saavat soundit, enemmän lihaa luiden ympärille! Nyt soundi liian kuiva ja kolea kuin käheä kurkku syysflunssassa.

   Toinen järkytyksen aihe itselleni oli tajuta, ettei levyn nimibiisiä julkaistu singlenä. Mitä vittua! Sailing To America on ihan jees, mutta aivan liian laskelmoitu ensisinkku ja jopa siinä mielessä tylsä. Crusader on tämän levyn ehdottomin helmi. Sen sivuuttaminen sinkkujulkaisuna on ollut totaalinen munaus. Toka singlebiisi Do It All for You on kyllä levyn parhaimmistoa, mutta siinäkin haisee pahasti laskelmointi...ballaadia sen olla pitää, siitä ne jenkit tykkää. Hyvä idea oli tietysti myös tehdä video, jota saattoi tyrkyttää MTV:lle. Mutta miksi se tehtiin kappaleesta Just Let Me Rock? Levyn ehkä puupäisin biisi. Video on kyllä yhtä huono kuin kappale. Katsokaa vaikka itse YouTubesta.

 

ROCK ROCK ROCK!

   Crusader ei lyönyt läpi Amerikassa niin isosti kuten oli toivottu. Toki bändi kiersi Jenkeissä ja nousi albumillaan myös Billboardin listalle, mutta yhtyeestä ei koskaan tullut Def Leppardin kaltaista supernimeä. Crusader on kuitenkin ehdoton Saxon-klassikko jo pelkästään nimibiisinsä myötä. Jos jostain haluan kitistä, niin suurin puute albumilla on itse sävelkynä. Todellisten helmibiisien väliin mahtuu liian monta turhanpaiväistä renkutusta. Ja se lyriikkapuoli... Saxonilta löytyy pitkin uraa kappaleita, jotka kertovat siitä itsestään eli rokista ja rokkaamisesta. Crusaderillakin on biisit: Just Let Me Rock, Bad Boys (Like to Rock N' Roll) ja Rock City. Rokkaaminen on kivaa, joo.. mutta hieman voisi toivoa kekseliäisyyttä näihinkin hommiin.

   Saxon ei luovuttanut. Amerikkaan haluttiin ja Crusaderia seuranneilla levyillä soundit vedettiin entistä enemmän kasariksi. Hyviä juttu niiltäkin levyiltä löytyy ja ovat ilman muuta tutustumisen arvoisia. Mutta jos Saxon ei ole entuudestaan tuttu, niin kannattaa aloittaa noista kolmesta alussa mainitsemastani levystä. Niistä löytyy Saxonin sielu ja voima. Ja siihen päälle vielä jälkiruuaksi vuoden 1982 livelevy The Eagle Has Landed.  

PAGANINI - IT'S A LONG WAY TO THE TOP (1987)

 

Sveitsiläisestä hard rockista puhuttaessa mieleen tulee Krokus. Tobleronesta ja armeijansa linkkuveitsestä tunnetusta maasta ponnisti myös Paganini. Solisti Marc Paganinin ja kitaristi Ralph Murthyn perustama yhtye sai lupaavalta kuulostavan levydiilin Vertigolta. Esikoislevy Weapon of Love ilmestyi 1985 ja bändi kiinnitettiin lämppäämään Mötley Crüeta Welcome to the Theatre of Pain Tourin Euroopan osuudelle. Tällöin yhtye poikkesi soittamassa myös Helsingissä 19. helmikuuta 1986.

 

HEAVY HEAVEN
 

   Kakkosalbumi It's A Long Way To The Top ilmestyi myös Vertigon julkaisemana 1987. Olen useasti törmännyt kyseiseen levyyn kirpputorien vinyylitarjonnassa, mutta jostain syystä kyseinen levy on jäänyt hankkimatta aina näihin päiviin asti. 80-luvulla ainakin Tampereen levymoguli Epe Heleniuksen tuontilevyjen kauppaa edistämään perustetussa Heavy Heaven -lehdessä oli juttua Paganinista. Jostain syystä Paganini tuli sivuutettua, vaikka kuuluin täysin kohderyhmään. Tietysti 80-luvulla tarjonta ja kilpailu 15-vuotiaiden viikkorahoista oli kovaa. Uusia bändejä ja levyjä ilmestyi yksinkertaisesti liian paljon, että jokaiseen olisi ollut varaa tutustua. Siitä huolimatta vaikka c-kasetteja äänitettiin ja vaihdettiin. Ei ollut nettiä eikä mitään Spotifytä, josta olisi voinut käydä kuuntelemassa artisteja. Jos uskalsi, saattoi pyytää levykauppiasta soittamaan uutuuslevyä liikkeessä tai toinen mahdollisuus oli käydä musiikkikirjastossa kuuntelemassa älppäreitä. Sinnekään ei tosin uutuudet aivan heti saapuneet. Jos lainkaan-

  No nyt vuonna 2021 tulin sitten lopulta ostaneeksi tämän albumin ja ensikuuntelu oli positiivinen yllätys. Hyvin rullaavaa hard rockia. Ei nyt mitään omaperäisyyden huiminta näytöstä, mutta vokalistin ääni miellyttää ja bändi rokkaa ihan kivasti. 80-luvun nuorena itseäni ei yleensä ärsytä äärimmilleen vedetyt kasarisoundit, mutta pakko myöntää, että tällä levyllä rumpujen kaiut hipovat jo naurettavuuden rajoja. Mutta vaikka levy on läpeensä 80-lukulaista tukkaheviä, olen kuitenkin aistivinani bändissä myös tiettyä 70-lukulaisuutta, mikä sinänäsä on piristävä piirre.

KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN

   Mielenkiintoni heräsi tietysti kaivamaan netin ihmeellisestä maailmasta selitystä Paganinin kohtalolla. Selvisi, että yhtyeen taru Vertigolla päättyi tähän albumiin, luultavasti vähäisen myynnin johdosta. Bittiavaruus kertoo yhden ainoan listasijan albumille ja se on Sveitsin listalla. Kahdeksan viikkoa listalla keikkunut albumi oli parhaimmillaan sijalla 6. Ei ehkä ihan se mitä myynnillä tavoiteltiin.

    Vuonna 1990 Paganini julkaisi vielä levyn pienellä tuntemattomalla levylafkalla. Samoin vuosina 2003 ja 2008 ilmestyivät vielä levyt, joista ehkä joku Sveitsissä saattaa olla kuullut, mutta muu maailma tuskin. Valitettavasti selvisi myös, että kitaristi Ralph Murthy on kuollut vuonna 2013 ja solisti Marc Paganini vuonna 2019. It's A Long Way To The Top on hyvän mielen hard rockia, jota kuuntelee ihan mielellään. Eikä kannata antaa kliseisten lyriikoiden häiritä. Sloganit kuten... hungry for a good time, let it rock let it roll tai I've been waiting for you love ovat tietysti typeriä, mutta ei tällaisella musiikilla tavoitella älykköpiirien hyväksyntää. Se se on rokkii, eikä sinfoniaa... kuten Davekin totesi muinoin.

HALFORD - RESURRECTION (2000)

 

 

Tämä albumi oli Rob Halfordin paluu pahasti harhaan johtaneilta sivupoluilta takaisin keskelle karttaa. Ymmärrän mitkä syyt johtivat Metal Godin kyllästymiseen keikkumiseensa Judas Priestin keulilla. Halford oli jo Painkillerin (1990) aikoihin innostunut nousevien uusien bändien ilmaisumuodoista. Alkuun vahvimmin ehkä Priestinkin lämppärinä toimineesta Panterasta. Myös kiertuelämän rasittamat suhteet vanhoihin Priest-kavereihin alkoivat rakoilla pahemman kerran Painkilleriä seuranneella kiertueella. Judas Priestin johtokolmikko Tipton-Downing-Halford sieti toistensa seuraa koko ajan vähenevässä määrin. 

   Lopulta vuonna 1992 Rob sai tarpeekseen ja suuntasi uusille urille ensin perustaen Fight-yhtyeen ja sen jälkeen industrial-soundiin nojaavan 2won. Fight sai bändinä aikaan paikoin toimivaakin kamaa. Yhtye julkaisi kaksi pitkäsoittoa; War of Words (1993),  A Small Deadly Space (1995). Näistä ensimmäinen on mielestäni ihan kelpo levy, mutta jälkimmäinen on jonkinmoista sekavaa grungen ja synkeän nu-metallin sekoitusta.

   2won ainoaa julkaisua, Voyers (1997), en ole kuullut kenenkään muun kuin erään Antin kehuvan. Yleisesti tästä on satanut Halfordin niskaan pelkkää rapaa. Käykää kuuntelemassa esimerkiksi kappale Hey, Sha La La. Melkoista humppaa, voi luoja. Okei, vuonna 1997 industrial soundinen metalli oli muodikasta. Halford halusi hiihtää uusia päivitettyjä latuja. Jokaiselle taiteilijalle suotakoon oman suuntansa valitseminen. Uudistuminen on monesti elinehto homman mielenkiinnon säilymiseen. Vuosien seikkailut itsensä ja uransa etsimisesssä eivät hääviä tulosta tuottaneet. Arvostusta ei kovinkaan paljon herunut. Ainoa lohtu saattoi olla, ettei vanhoilla bändikavereilla Priestissäkään kovin lujaa mennyt ilman Robia.   

RYHTILIIKE

   Kummankaan uuden virityksensä kanssa Halford ei osannut luoda juurikaan mitään omaperäistä. Joku siellä voi esittää toki saman epäilyn Halfordin palatessa perinteisemmän metalli-ilmaisun pariin. Ei Halford tietenkään keksi mitään uutta Resurrectionilla. Merkittävää on kuitenkin se, että hän palaa tekemään sitä mistä hänet tunnetaan ja missä hän on maailman paras. Tämän levyn myötä Rob Halford ilmaisi myös halunsa palata Judas Priestiin. Tässä oli varmasti halua näyttää vanhoille bändikavereille, että täältä pesee ja linkoaa. Pari vuotta jannut onnistuivat vielä kiukuttelemaan toisilleen, mutta reunion oli vääjäämättömästi edessä. Sen tiesin jopa minä kuunneltuani ensimmäisen kerran Recurrectionia.

Holy angel lift me from this burning hell
Resurrection make me whole
Son of Judas bring the saints to my revenge
Resurrection bring me home

 

ROY Z AISAPARINA

   Levyn aloittava nimibiisi ottaa heti kärkeen luulot pois ja tiputtaa vaarilta tekarit suusta. Kakkosraita Made In Hell ei hiljennä tahtia piirunkaan vertaa vaan potkii palleean lupaa kysymättä ja täysin röyhkeän anteeksipyytelemättömästi. Kahden ekan raidan jälkeen on täysin selvää, että metallijumala on astunut takaisin valtaistuimelleen. Halford-bändissä soittavat kaverit osaavat asiansa, mutta ovat auttamattomasti karismaltaan esimerkiksi  Glenn Tiptoniin ja KK Downingiin verrattuna perusraksamiehen näköisiä kaiffareita. Kundit yrittävät kovin bändifotoissa näyttää yrmeiltä ja pukeutua nahkapöksyihin, mutta ovathan nämä ihan rivimiehiä. Toisaalta se vain korostaa maestron itsensä asemaa keulilla entisestään. Ja ennen kuin kukaan alkaa puolustella näitä rivimiehiä, niin tiedän kyllä miesten meriitit ja historiat useissa bändeissä. Mutta ei näistä ukoista ole metallilegendoiksi. Hyviä renkejä kuitenkin ovat, sitä en kiellä.

   Suurin apu siinä, että Halford saatiin mahtumaan vanhaan tiukkaan nahkahaalariinsa on varmasti levyn tuottaja Roy Z. Bruce Dickinsoniakin soolouralla avittanut herra on vahvasti mukana myös biisien kirjoittamisessa. Myös mainittu Dickinson käy osoittamassa vanhalle kaverilleen tukensa vetäen komean dueton Robin kanssa kappaleella The One You Love To Hate. Edes ala-asteella puutöissä tekemäni palkeet eivät riittäisi näiden herrojen keuhkojen tilavuuden  kanssa kilpailemaan. Ukot vetävät niin että itsekin hengästyn pelkästä kuuntelemisesta.

   Levyn ehkäpä suurin helmi löytyy viidennen raidan muodossa. Silent Screams läväyttää ilmoille kaiken sen mistä Rob Halfordissa vokalistina on kyse. Äänialan käsittämätön laajuus saa jälleen kuulijan haukkomaan happea kuin lahnan soutupaatin pohjalla. Herkkyys ja rajuus kulkevat läpi kappaleen vuorotellen. Halford on siitä hienoja hevivokalisteja, että hän osaa tarvittaessa tavoittaa myös herkempiä sävyjä mukaan tulkintaansa. Monella hevilaulajalla kun tuntuu tärkeälle mennä koko ajan kovaa ja korkealta. Halford osaa luoda tarvitttaessa tyyniä ja matalia varjoja ennen kuin myrsky puhkeaa. 

 

 MAHTAVA LEVY!

   Albumin kovimmat raidat on selkeästi ladattu alkupäähän. Ei loppukamakaan huonoa ole, mutta taso hieman laskee. Vaikka mukaan on haalittu Bob Halligan Jr.:n kynäilemä Twist. Sama ukkohan on tehnyt Judas Priestille legendaariset (Take These) Chains ja Some Heads Are Gonna Roll -kappaleet. Valitettavasti Twist ei yllä lähellekään näitä. Samaisen miehen sävelkynästä on muuten myös Kissin upea Rise To It -kipale, Hot In The Shade (1989)-levyn avaava styge.

   Kokonaisuutena Resurrection on mahtava levy lopun hienoisesta lerpahtamisesta huolimatta. Syy tämän levyn läpiperkaamiseen on siinä, että tällä viikolla albumi ilmestyy uudelleen tuplavinyyliversiona. Resurrectionia seurasi livelevy Live Insurrection (2001), joka on myös varsin suositeltavaa kuunneltavaa. Halford julkaisi vielä studiolevyn Crucible (2002), joka on omissa muistikuvissani biisimateriaaliltaan huomattavasti yksiulotteisempi ja tylsempi verrattuna Resurrectioniin. Toki sen viime kuuntelusta on jo aikaa. Pitänee ottaa se tarkasteluun uudelleen. Ja se alussa mainittu paluu Judas Priestiin tietysti tapahtui kuten koko metallimaailma oli toivonut ja odottanut.