DIO - KILLING THE DRAGON (2002)

 

BMG and Niji Entertainment Group Inc. julkaisivat uudelleen vuonna 2019 Dion vuosien 1996-2004 studiolbumit;  Angry Machines (1996), Magica (2000), Killing The Dragon (2002), and Master Of The Moon (2004). Tämä vaihe Ronnie James Dion omaa nimeään kantavan bändin urasta jää usein alkupään levyjen varjoon ja ehkä ihan syystäkin. Holy Diver (1983), The Last in Line (1984), Sacred Heart (1985), Dream Evil (1987) ovat sellainen klassikkosuora, johon maestron myöhäisempi tuotanto ei valitettavasti yllä. 

   Mutta mielenkiintoisia toki nämä neljä viimeisintä Dio-studioalbumia ovat, kukin omalla tavallaan. Angry Machines on valitettavasti synkin ajanjakso Dion uralla. Levy on puhkihaukutta, eikä syyttä. Magicalla on omat hetkensä, mutta jotenkin teemalevy tuntui kahlitsevan tarinallaan biisejä aivan turhaan. Master of the Moon on ihan kiva, muttei biisimateriaaliltaan mikään kurko kuitenkaan. Jos haluaa päästä lähelle klassista 80-luvun Dioa, kannattaa tarttua ehdottomasti allekirjoittaneen tavoin Killing The Dragon -albumiin, joka lupaa jo nimensäkin puolesta paluuta lohikäärmeaikoihin.

   Albumin kansitaide on varsin komeaa katseltavaa. Siitä vastaa kaveri nimeltä Marc Sasso. Nopealla googlauksella hoksaa kaverin tehneen Dion lisäksi kansia Rob Halfordin soololättyihin. Joka tapauksessa tässä BMG:n vinyylin uusintapainoksessa on vieläpä komea kolmiulotteinen kansi. Jos jotain pientä moitetta haluaa hakea, niin takakannen biisilistauksessa on Guilty kirjoitettu muotoon Guitly. Inhimillistä, mutta silkkaa huolimattomuutta kuitenkin. Ja kuka minä olen ensimmäistä kiveä heittämään? Taitaa tämäkin bloggaus sisältää kaljapäissään tehtyjä lyöntivirheitä.

   Merkillepantavaa on myös ettei kitaran varressa heilu tällä levyllä Ronnien monivuotinen laituri ja luottomies Graig Goldy vaan hänen tilallaan tiluttaa Doug Aldrich. Goldy on toki mukana kahden biisin tekijätiedoissa. Sen sijaan Aldrichin läsnäolo tuntuu erittäinkin tuoreelle ja mies on paikoin aivan pitelemätön riffeissään ja sooloissaan. Bändi soittaa tiukasti. Tekijämiehiähän nämä kaikki ovat; Jimmy Bain bassossa, Simon Wright rummuissa ja Scott Warren kiippareissa. Jimmy Bain kunnostautuu myös Ronnie Jameksen kumppanina sävellystyössä. Jimmy Bainia voi pitää Bob Daisleyn kaltaisena basistina, jolla myös sävelkynä pysyi kädessä ja jälki oli lähes aina kovaa kamaa. Bainin merkitys Diolle on sama kuin Daisleyn Ozzylle. Kummassakin tapauksessa tuntuu vain etteivät herrat lopulta saaneet ansaitsemaansa arvostusta isänniltään. Bob Daisley on ainakin avautunut melko suorasanaisesti entistä työnantajaansa kohtaan. Keikkabusseissa kuulee kuiskittavan todellisista syistä. Sharon Osbournen ja Wendy Dion nimet nousevat hyvin usein esiin näissä yhteyksissä. Sekä Diolla että Ozzylla toimivat omat vaimot managereina. Voi vain kuvitella, ettei maestroilla itselläänkään aina kotioloissa niin kovin helppoa ole ollut managerien heilutellessa kaulimiaan.

   Tiukan bändisoiton lisäksi biisimateriaali on parasta Dioa sitten Dream Evilin. Kokonaisuus on vahva ja nojaa kivan nostalgisesti monin paikoin 80-luvulle. Useampikin biisi voisi olla tosiaan Dream Evil -levyn matskua. Nimibiisi potkaisee käyntiin sellaisen biisikavalkadin, jota kuuntelee hymyssä suin. Albumille ei mahdu ainuttakaan huonoa kipaletta ja loistaviakin on läjäpäin. Koko a-puoli on täyttä timanttia. Pieni notkahdus tasossa loppua kohti tulee, mutta se on niin kosmeettista. Siitä ei kannata numeroa tehdä. Killing The Dragon on ehdottomasti Dion myöhäisemmän kauden timantti. Herraa ja hidalgoa itseään lainatakseni: More's been empty for years / And it all must end / Time to be killing the dragon again

 

 

 

MADAM X - WE RESERVE THE RIGHT (1984)

 

Jos maailma olisi oikeudenmukainen mesta, kaveri nimeltä Chris Doliber olisi maailman suurin rocktähti. Okei, jonkun mielestä tämä Godzilla lempinimen tunnistava basisti sitä varmasti onkin. Näitä Godzillan arvon tunnistavia on maailmassa kuitenkin liian vähän. Liian vähän heitä oli myös vuonna 1984. 80-luvulla niitein koristeltuun nahkaiseen kalukukkaroon pukeutuvalle kaverille olisi luullut olleen tilausta. Ei kuitenkaan ollut. Mikä meni vikaan, Chris Doliber? Pohditaanpa sitä seuraavassa.

   Kun etsin netistä tietoja Christopher Doliberin liikkeistä vuosien saatossa, löysin haastattelun, jossa haastattelijan ensimmäinen kysymys kiteyttää hyvin mistä Doliberin elämässä on kysymys. Mieheltä kysytään alkuun: "Millainen Madonna oli koulussa?" Doliber oli käynyt Madonnan kanssa yhtä aikaa koulua, sekä seurustellut tämän nuoremman siskon Paula Cicconen kanssa. Sekö on tämän miehen suurin saavutus musiikkimaailmassa? Ei todellakaan. Tuon haastattelun tehnyt tutkiva journalisti olisi sietänyt saada potkun kulkusiinsa.

   Madam X oli 80-luvun alussa ahkerasti keikkaileva yhtye. Chris Doliber bassossa, Bret Kaiser laulussa sekä Petruccin sisarukset Maxine kitarassa ja Roxy rummuissa muodostivat näyttävän ja raivokkaan livebändin, joka kiersi ahkerasti omaa paikkaansa etsien Yhdysvalloissa. Lopulta onni potkaisi bändin esiintyessä Hollywoodin maineikkaassa The Troubadour -klubissa. Ozzy Osbournen kiertuehenkilökunta oli sattunut näkemään Madam X:n keikan jo aikaisemmin ja olivat pitäneet näkemästään. Niinpä Troubadouriin bändiä tsekkaamaan saapui Jet Recordsin kykyjenetsijä Bob Street. Jet Recordsin omisti iso kiho Don Arden. Jet Recordsin leivissä oli yllätys yllätys myös Ozzy Osbourne. Ardenin tytärhän on eräs Sharon. Piirit on pienet. Bändi teki sopimuksen Jet Recordsin kanssa ja Don Arden ilmoitti suurieleisesti yhtyeen olevan hänen suurin löytönsä viiteen vuoteen. Rohkenen epäillä vävypojan kuitenkin olleen merkittävämpi artisti Jet Recordsille. Mutta koskas sitä appi ja vävy ovat toimeen keskenään tulleet? Eikä Arden ilman Sharonin painostusta olisi koskaan ottanut kännistä ja kokkelinenäistä Ozzya listoilleen, mutta se on toinen tarina.

Troubadourin keikkajuliste

  Iso kiho Arden määräsi Madam X:n  Los Angelesiin levyttämään, mutta bändin tyrmistykseksi ihan jotain muuta kuin omaa levyään. Jet Records oli lupautunut yhteistyöhön Jamie Lee Curtisin ja Patrick Swayzen tähdittämän Grandview USA -elokuvan kanssa. Arden halusi Madam X:n levyttämään musiikkia elokuvan soundtrackille. Ehkä näin oli tarkoitus saada nostetta bändille, mutta toisin kävi. Jet Recordsin jakelijana toiminut jättiyhtiö CBS päätti lopulta haluavansa elokuvaan jotain ihan muuta kuin Madam X:n musiikkia. Projekti kariutui ja kuopattiin kaikessa hiljaisuudessa.

   Tämän katastrofin jälkeen bändi pääsi lopultakin tekemään omaa levyään. Arden tosin esitti uusia vaatimuksia. Hänen mielestään bändin biisimateriaali ei ollut tarpeeksi vahvaa. Iso kiho vaati bändiä säveltämään parempaa kamaa. Lopulta yhtye onnistui kirjoittamaan uusia biisejä, joista viisi läpäisi Don Ardenin tiukan seulan ja levyä päästiin lopultakin tekemään Cherokee studiolla Los Angelesissa. Tuottajaksi Arden oli valinnut monissa liemissä keitetyn muusikko Rick Derringerin. Pienenä sivuhuomautuksena... Rick Derringer muuten soittaa soolon Kissin Lick It Up- levyn (1983) avauskappaleessa Exciter.

 

 

 

     We Reserve the Right ilmestyi loppuvuodesta 1984 ja bändi oli valmis tien päälle. Singlenä julkaistun High in High School -kappaleen video sai mukavasti näkyvyyttä taivaskanavilla. Muistan itsekin tutustuneeni bändiin juuri tuon videon sekä ruotsalaisen Okej-lehden juttujen kautta. Näyttävä bändi, jossa hurja basisti Godzilla ja seksikkäät Petruccin sisarukset tekivät vaikutuksen, ainakin alle viisitoistavuotiaisiin pojankoltiaisiin. Muistan levyn päätyneen muutamankin kaverini hyllyyn sen ilmestyessä. Miksi albumi sitten jäi yhtyeen ainokaiseksi 80-luvulla? Noste oli kuitenkin hyvä. Levy-yhtiö teetätti näyttävän videon High Schoolin lisäksi levyn nimikappaleesta. Albumi on kuitenkin ihan käypää 80-luvun hard rockia. Jos jotain kauneusvirheitä haluaa etsiä, niin soundit ehkä ovat hiukan kotikutoiset, etenkin rumpusoundi on kummallisen kolkosti koliseva. Mutta toisaalta 80-luvun hevistä löytyy huonomminkin soundaavia lättyjä.

   Madam X olisi ollut valmis enempäänkin. Yhtye olisi varmasti halunnut ryhtyä tekemään kakkosalbumia, mutta kuinkas kävikään. Don Arden, sama mies joka oli hehkuttanut bändin olevan hänen paras löytönsä viiteen vuoteen, katosi kabinetteihin. Arden ei vastannut yhtyeen soittopyyntöihin, eikä ollut enää tavoitettavissa. Yhtyeen jäsenet istuivat himassa ja odottivat. Laulaja Brett Kaiser kyllästyi ja häipyi. Seuraavaksi Roxy Petruccia pyydettiin Vixeniin. Madam X oli yhtäkkiä ilman levytyssopimusta, laulajaa ja rumpalia. Doliber on myöhemmin kertonut, että yhtye jäi lopulta myös ilman saataviaan Jet Recordsilta. Doliberin omien sanojen mukaan We Reserve the Right olisi myynyt maailmanlaajuisesti yli 750 000 yksikköä. Mene ja tiedä, luku taitaa olla enemmänkin Doliberin omasta päästään repäisemä. Toisaalta kulkeutui levyä Suomessakin useampaankin hyllyyn.

 

   Herkempi jätkä olisi lyönyt hanskat tiskiin, mutta Doliber oli päättänyt jatkaa. Eräänä päivänä Doliber sai c-kasetin kaverilta nimeltä Sebastian Bach ja tajusi hetkessä, että siinä oli laulaja, jonka kanssa Madam X voisi saavuttaa tavoitteensa. Tarinan tässä vaihessa on helppo ymmärtää kuinka pienestä asiat ovat monesti kiinni. Chris Doliberin ja Madam X:n kohdalla näyttää käyneen toistuvasti niin että onnenpotkun jälkeen on aina seurannut epäonni. Kaikki tiedämme mitä Sebastian Bachista myöhemmin tuli, mutta liittyessään Madam X:ään kaveri oli vielä tuntematon, pelkkä pystytukkainen tavis. Chris Doliber haistoi lahjakkuuden. Valitettavasti Bach ja Doliber eivät tulleet toimeen keskenään. Kaksi liian samankaltaista ja samalla kunnianhimolla varustettua kaveria eivät toimi tiiminä. Kaksi kukkoa samalla tunkiolla ei ole koskaan ollut hyvä juttu. Johtajia voi olla vain yksi. Doliber antoi Bachille monoa bändistä. Kohtalon suurta ivaa on tietysti se, että Chris Doliber joutui hyvin pian näkemään Sebastian Bachin nousun rockmaailman huipulle. Sebastian Bach tulisi nauttimaan hanhenmaksapalleroita kartanossaan Doliberin edelleen syödessä einesmaksalaatikkoa yksiössään.

   
   Samaan aikaan myös toinen entinen bändikaveri Roxy Petrucci nousi menestykseen Vixenissä. Kysymys kuuluu...mahtoikohan Godzillaa vituttaa? Ei tietenkään. Chris oli varmasti vain onnellinen kavereidensa menestyksestä. Chrissillä olisi kyllä ollut oikeus maailman suurimpaan vitutukseen, ihan kuin oli Paavo Väyryselläkin. Madam X ja Chris Doliber katosivat vuosikausiksi musiikkimaailmasta. Elämä ei ole reilua, se tuli jo todettua alussa. Monesti kyse on tuurista. Madam X:n tarina kertoo kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni. Madam X:n debyyttilevy olisi ansainnut jatkoa jo 80-luvulla. Onneksi se sai sitä vuonna 2017, kun yhtyeen klassinen kokoonpano palasi yhteen ja julkaisi albumin Monstrocity. Valitettavasti vain Madam X:n etsikkoaika oli 80-luvulla. Nyt se on enää pienen piirin nostalgiabändi.

WARRANT - CHERRY PIE (1990)

 

Cherry Pie (1990) on kalifornialaisyhtye Warrantin järjestyksessään toinen pitkäsoitto. Jo debyyttialbumi Dirty Rotten Filthy Stinking Rich (1989) menestyi erinomaisesti nousten Billboard-listalla sijalle 10. Siltä lohkaistut sinkut Down Boys, Heaven ja Sometimes She Cries menivät albumin ohella kaupaksi kuin lauantaimakkara Väiskin lihatiskiltä. Levy myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa ja yhtye kiersi ahkerasti Poisonin, Mötley Crüen, Cinderellan ja Kingdome Comen kanssa.

    Beau Hill, joka oli tuottanut esikoisalbumin, kiinnitettiin samaan hommaan yhtyeen painuessa studioon levyttämään kakkoskiekkoaan. Hill oli varmasti oikea mies työskentelemään Warrantin kanssa. Itseäni on joskus ärsyttänyt Beau Hillin tuotannoissa tietty muovisuus ja liian sliipattu äänimaailma, joka ei jätä rosoisuudelle sijaa. Mutta Warrantin kohdalla se toimi, samoin kuin oli toiminut Beau Hillin ja Rattin yhteistyössä. 

   Bändin luovalla voimalla ja  biisinikkarilla vokalisti Jani Lanella oli selvät kuviot tulevan albumin teemasta ja kappaleista. Levyn nimeksi tulisi Uncle Tom's Cabin sen avausraidan mukaisesti. Tämäpä ei kelvannutkaan Columbia Recordsin pomolle Don Iennerille, jotka ilmoitti tylysti Lanelle levyltä puuttuvan hittibiisin. Pukumies passitti vokalistin takaisin kirjoituspöydän ääreen rustaamaan kappaleen, joka olisi takuuvarma korvamato. Ienner halusi Lanelta todellisen rock-anthemin. Jani Lane päätti säveltää kappaleen, johon hän otti vaikutteita Aerosmithin Love in an Elevatorista ja Def Leppardin Pour Some Sugar on me:stä. Näistä aineksista syntyi Cherry Pie. Tarinan mukaan Lane kirjoitti biisin vartissa pizzalaatikon kylkeen. 

 

   Levy-yhtiö rakensi lopulta koko tulevan albumin teeman tuon kappaleen varaan. Nimi ja kansi kehiteltiin Cherry Pieksi. Asia, josta Jani Lane tuntui olevan katkera koko loppuelämänsä. Vaikka kappaleesta tuli yhtyeen tunnetuin biisi ja isoin hitti, Lane ei tuntunut arvostavan itse kappalettaan. Vuonna 2007 VH1 -kanavalle tehty haastattelu on surullista katsottavaa. Jani Lane toteaa: "I could shoot myself in the fucking head for writing that song." Hän koki tuon yhden ainoan kappaleen määrittelevän hänet taiteilijana. Kaikki muu mitä hän oli tehnyt jäi tuon kappaleen varjoon. Hän tulisi aina olemaan pelkästään “Cherry Pie guy”. Jani Lane menehtyi vain 47-vuotiaana vuonna 2011. Kuolinsyynä oli alkoholimyrkytys.

   Vaikka nimikappaleen ylle lankeaakin Jani Lanen surullisen hahmon varjo, on kappale silti yksi rockin tarttuvimmista korvakarkeista. Se antaa koko levystä huomattavasti paremman kokonaiskuvan kuin toki loistava Uncle Tom's Cabin. Cherry Pie on levyllinen rockenrollin riemua. Se on hyväntuulen levy, joka saa hymyn huulille ja jalan vatkaamaan tahtia. Love in Stereo -kappaleen lyriikat tiivistävät mistä tällä levyllä on kyse: First time I went to California / I couldn't believe my eyes / Skirts were so short / Nights so long. Nimibiisin tieltä levyn kakkosraidaksi syrjäytetty Uncle Tom's Cabin on eittämättä levyn vahvin kappale ja esittelee Jani Lanesta aivan uuden puolen singer&songwriterina. Lane kehittyi säveltäjänä ja erityisesti sanoittajana juuri tämän kappaleen myötä. Seuraavalla levyllä  Dog Eat Dog (1992) Lanen laulujen aiheet olivat ulottuvuuksiltaan jo paljon muutakin kuin pelkkää juhlimista ja seksiä.  

 

 

  Cherry Pie mainitaan usein ns. tukkahevin joutsenlauluna, viimeisenä 80-luvun albumina. Totta onkin, että maailma muuttui seuraavana vuonna ilmestyneen Nirvanan Nevermind (1991) -albumin myötä. Viimeistään vuonna 1992 kaikki oli pelkkää grungea. Ehkä joku Guns N' Roses mennä porskutti pitkin stadioneita, mutta Warrant ja sen sukulaissieluiset yhtyeet joutuivat huomaamaan suosion laskevan. Esiintymispaikat vaihtuivat areenoista klubeiksi. Monet yhtyeistä sinnittelivät vuoden tai pari, jäivät tauolle tai lopettivat. Warrant soitti pienemmissä mestoissa ja levytti suoraan sanottuna melko epätasaisia levyjä, jotka pahimmillaan yrittivät myötäillä aikakauteen sopivasti tummempia grungen sävyjä. Myös ovet kävivät, jäseniä lähti ja palasi. Jani Lane yritti luoda soolouraa siiinä kuitenkaan isommin onnistumatta. Iloisen ja vauhdikkaan hard rockin ilosanoman lähettiläästä tuli lopulta synkkä ja masentava yhtye, joka unohti miten hymyillään lavalla ja studiossa. Masentavin esimerkki on kamala Belly to Belly (1996) -levy, joka on kansitaidettaan myöten mautonta paskaa.

 

 

   Warrantin kohdalla kannattaa keskittyä yhtyeen kahteen ensimmäiseen levyyn ja pienellä varauksella myös kolmanteen Dog Eat Dog -levyyn, joka sisältää kuitenkin vielä muutamia Lanen kynästä syntyneitä helmiä. Mutta Warrantin ehdoton uran kohokohta oli ilman muuta Cherry Pie, yhtyeen tunnetuin ja parhaiten myynyt levy. Siltä irrotetut singlet: Cherry Pie, I Saw Red, Uncle Tom's Cabin ja Blind Faith nousivat kaikki listoille. Levy on vahva kokonaisuus. Se kantaa materiaalinsa ansiosta loppuun asti. Jos haluaa viilata väkisin, niin ehkä Blackfoot -laina Train, Train on hieman turha nosto levyn loppuun. Oma biisimatsku on tällä kertaa niin vahvaa, että lainan mukaan ottaminen tuntuu turhalle. Cherry Pie on rokkaava levy, joka kuulostaa vielä 30 vuoden jälkeenkin erittäin hyvälle. 

 

 

W.A.S.P. - DOMINATOR (2007)

 

Blackie Lawless on ikoni. Blackie Lawless on myös tinkimätön ja täysin anteeksipyytelemätön kaveri, jos puhutaan hänen elämäntyöstään taiteilijana. Blackie on valitettavasti joutunut myös pilkan ja ilkeän naurun kohteeksi, kuten kaikki omaa visiotaan intohimolla ja välillä jopa jääräpäisesti toteuttavat taiteilijat. Aina on olemassa se kateellisten ja itsekkäiden pikkunilkkien joukko, joka on valmis kääntämään selkänsä eilispäivän idoleilleen. Onneksi Blackie ei ole välittänyt moisista, vaan on jatkanut omaa juttuaan.

    Blackien elämäntyö on tietysti W.A.S.P.. Yhtye joka järkytti vanhempia ja ihastutti teinejä 80-luvun alussa.Tarkemmin sanottuna vuonna 1984 ilmestynyt yhtyeen debyyttilevy on varmasti jäänyt kollektiivisena kokemuksena 70-luvun alussa syntyneen ikäluokan muistiin. Levyt W.A.S. P. (1984), The Last Command (1985), Inside the Electric Circus (1986), The Headless Children (1989), The Crimson Idol (1992) muodostavat sellaisen täyskäden josta kuka tahansa voisi olla ylpeä tai sitten kateellinen, riippuen siitä kummalla puolen pelipöytää istuu. Blackie Lawless on myös näiden levyjen vanki. Hän ei koskaan tule elämään kuninkaana uudelleen sitä päivää, jonka hän koki joskus vuoden 1985 tienoilla.

    Yhtye ehkä painui unholaan suuren yleisön silmissä. Shokkivaikutus katosi ja estradille marssi entistä raflaavampia bändejä. Niinhän se on aina mennyt. Itselläni viimeiset ostamani levyt olivat kaikkialla haukuttu industrial-metallinen Kill Fuck Die (1997), sekä paluuta ekan levyn tunnelmaan yrittänyt Helldorado (1999). Pidän molemmista levyistä todella paljon. Jopa tuo kaikkien syljeksimä Kill Fuck Die on loistava. Se sisältää ehkä synkimmät Blackien kirjoittamat biisit johtuen maestron silloisesta elämäntilanteestaan. Se kuinka vereslihalle albumi on vedetty käsiteltäessä esimerkiksi parisuhdetta ja avioeroa puistattaa yhä edelleen sitä kuunnellessa. Hienoja biisejä. Ymmärrän toki, että albumi joutui sylkykupiksi johtuen juuri sen muodinmukaisesta industrial-soundista. Samaan kuoppaan astui Glenn Danzig vuotta aikaisemmin. Danzig 5: Blackacidevil (1996) oli alku myös tuon herran alamäelle.

Babylon (2009)

Golgotha (2015)

   Mutta se menneistä. Päätin hommata Waspin 2000-luvun levyjen kovan suoran eli Dominator (2007), Babylon (2009), Golgotha (2015). Hankintaa edesauttoi, että ennakkoon näistä kahdesta uudemmasta kuulemani kappaleet kuten Crazy, Scream ja Last Runaway olivat yllättäneet melkoisella hittipotentiaalilla. Nyt käsiteltävästä Dominatorista en ollut kuullut kappalettakaan ja aioinkin jättää sen alkuun ostamatta. Onneksi ei näin käynyt, koska se on mielestäni ehkä tämän kovan kolmikon paras levy. Huonoja eivät ole muutkaan. Aivan mahtavaa kamaa kaikki. 

   Joitakin pikkusieluisia häiritsee Blackien sanoituksissa viljelty ns. kristillinen kantaaottavuus. Teksteissä pyörivät politiikka ja uskonto teemoina. Sitä party animal Lawlessia ei enää ole olemassa. Blackie Lawlessin arvot ovat muuttuneet vuosien saatossa. Elukka, joka nai kuin peto, on historiaa. Mutta se ei ole tehnyt herrasta yhtään pehmeämpää. Tämän päivän Blackie Lawlessin sanoma on ehkä jopa pelottavampi kuin sen 80-luvun Blackien. Ei kannata pelästyä niitä Jeesus-juttuja, niissä on kuitenkin pointtinsa, kun peilaa niitä nyky-Bläkkärin maailmankuvaan.

   Jos palataan hetkeksi Waspin uran alkuaikoihin ja noihin klassisiin albumeihin, niin on aika merkille pantavaa, etteivät ne myynnillisesti olleet mitään aivan tajuttomia menestyksiä. Kaksi ekaa levyä ovat myyneet kultaa Jenkeissä. Okei, ei huono. Mutta kun puhutaan 80-luvun puolivälistä, niin niiden voisi kuvitella olleen moninkertaisia platinalevyjä. Ne ovat kuitenkin 80-luvun hevirockin järkälemäisiä merkkipaaluja. Ehkä ne olivat ilmestyessään sittenkin liian rajuja. Jon Bon Jovi oli paljon mukavampi kaveri, kun se ei syönyt raakaa lihaa, eikä silponut naisia keikoilla. Edit: Muusikoiden.net -sivuston keskustelupalstalla nim. Welho-77 sivisti allekirjoittanutta noiden parin ekan levyn myynneistä. Ne ansaitsivat kultalevystatuksen Jenkeissä vasta vuonna 1998. Eli eivät ilmestymisensä jälkeen. Se tekee asiasta vielä merkillisemmän. Kiitti Welho-77 tästä tiedosta.

   Dominator lataa heti alkuun tykkibiisin Mercy, eikä jatkokaan huono ole. Levyltä ei löydy yhtään heikkoa lenkkiä ja albumi jaksaa kantaa loppuun asti. Jos nyt hakemalla haluaa hakea jotain kritisoitavaa, niin levyn päättävä Deal with a Devil tuo etäisesti mieleen vanhan Blind in Texas renkutuksen. Tuon kappaleen, joka videoineen teki vaarallisesta ja pelottavasta yhtyeestä pelkän huumoripläjäyksen. Mutta jos unohdetaan se niin Long Long Way to Go, Take Me Up, Heaven´s Hung in Black ja Teacher ovat Mercyn ohella uskottavia ja rakastettavia ralleja. 

   Blackie on myös saanut rinnalleen nyky-Waspiin kovat muusikot. Enää ei kannata huudella Chris Holmesin perään. Jos on seurannut ja kuunnellut yhtään miehen edesottamuksia viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta, niin tajuaa ettei "Mean Manista" enää taida olla entisiin saappaisiinsa.  Luottomiehet Mike Duda bassossa ja Doug Blair kitarassa antavat tulitukea Lawlessin ideoille täydeltä laidalta. Okei, Doug Blairin kohdalla on kyse myös kotiseuturakkaudesta. Mieshän on nykyään turkulainen eli saman kaupungin poikia. Mahtavaa oli tavata mies legendaarisella Turun Kårenin rock-klubilla jokin aika sitten. Mukava heppu.

   Jos W.A.S.P. on unohtunut jonnekin 80-luvun muistoihin, niin suosittelen ottamaan nämä kolme levyä haltuun. Et varmasti pety! Minä lähden nyt vinyylit kainalossa väijymään Aurajoen rantamille Doug Blairia, josko saisi nimmarit näihin.

KEEL - THE FINAL FRONTIER (1986)

14.4.1986 oli merkittävä päivä. Silloin nimittäin Ronnie James Dio yhtyeineen esiintyi Helsingin jäähallissa Sacred Heart -kiertueen myötä. Jep, se oli just se kerta kun lavalla nähtiin lohikäärme. Se oli myös allekirjoittaneen ensimmäinen ns. iso keikka. Toki olin jo edellisenä kesänä käynyt Ruisrockissa, mutta nyt pääsin näkemään miten tehtiin hallikeikka ison maailman malliin. Tuolla samaisella keikalla toimi lämmittelijänä Keel. Toki Dio oli illan pääbändi ja odotetuin vieras, mutta huonosti ei Keelkään vetänyt. Ainakaan tämän 15-vuotiaan klopin mielestä, koska marssin keikan jälkeisenä päivänä levykauppaan Turussa ja ostin yhtyeen tuoreimmain levyn eli juuri tämän The Final Frontierin.

   Helsingin keikka oli merkittävä myös itse Keelille. Se oli bändin ensimmäinen keikka Euroopassa. Näitä näyttöpaikkoja Keelille lankesi myöhemminkin oikein urakalla, kun bändi kiersi Dion lisäksi myös Bon Jovin avausaktina. Jostain kumman syystä bändi ei lopulta kuitenkaan kyennyt lunastamaan sille ladattuja odotuksia. Mistä se sitten johtui? Vaikea sanoa. Ajankohta ei ainakaan ollut väärä. 1986-1989 välillä Keelin kaltainen musiikki oli juuri sitä myyvää kamaa. Toisaalta tarjontaakin alkoi tulla ovista ja ikkunoista.

   Mutta jos keskitytään nyt tähän vuoden -86 Keel-levyyn. Tuottajaksi albumille valikoitui Kissin Gene Simmons. Simmonsin nimi tuottajana oli jo yksi mediakynnyksen ylittävä juttu. Ei valitettavasti vain itse soundien kannalta ehkä paras vaihtoehto, mutta varmasti moni toimittaja kiinnostui yhtyeestä kuullessaan tuottajan nimen. Gene oli jo ehtinyt tuottaa Keelin edellisen The Right To Rock (1985) -levyn eli sikäli bändi jo tunsi maestron tavat toimia ja työskennellä. Vaikka Simmons 80-luvun puolivälissä halusikin kovin olla levymoguli ja tuottaja, niin yksi The Final Frontierin heikkouksista on juuri soundit. Ihan kivalle kuulostaa, joo..mutta kyllä namiskoista olisi pitänyt saada enemmän potkua, munaa ja särmää. Onneksi seuraavan simppelisti yhtyeen omaa nimeään kantaneen Keel (1987) -levyn tuotti mahtipontiseen heavyäänimaailmaan erikoistunut Michael Wagener. Sille levylle vedettiin niin överit kasarisoundit, että heikompia hirvittää. Jos tykkää 80-luvun hard rockista, se levy kannattaa ehdotttomasti ottaa altuun. Herranjestas niitä stemmaköörejä :). Se on ehdottomasti Keelin paras levy, mutta ei tämä The Final Frontierkaan toki huono ole.

 

 

   Levy lähtee käyntiin nimibiisillä, joka on aivan ehdotonta albumin kärkikamaa. Upea biisi. Heti perään kuultava Rock And Roll Animal toimii myös kuin elukka. Kitaristit Marc Ferrari ja Bryan Jay ovat Keelin vahvuus. Kaksikon yhteistyö on mahtavaa kuunneltavaa. Ron Keel keulamiehenä on oiva showkukko, mutta vokalistina mies ei valitettavasti ole kovin kaksinen. No, eihän kaikki voi olla Ronnie Jameksia tai Bruce Bruceja.

   Ehkä eniten harmaita hiuksia aiheuttaa kolmantena raitana ja ensisinkkuna julkaistu Springsteenin kynäilemä ja Patti Smithin tutuksi tekemä Because The Night. Olen tästä ennenkin paasannut. Aina kun yhtye/artisti julkaisee levyltään ensimmäisenä sinkkulohkaisuna cover-biisin, pitäisi kaikkien hälytyskellojen soida. Silloin ovat levy-yhtiöiden setämiehet jälleen hieroneet karvaisia käsiään yhteen ja saaneet mielestään loistoidean, jolla levyn myynti saadaan pilviin. Se on myös monesti merkki siitä, ettei uskalleta luottaa omaan materiaaliin. Because The Night on levyn turhin kappale siinäkin mielessä, että Patti Smithin veto pesee Keelin version mennen tullen.

 

 

 

  

   A-puolen päättävä vauhtipala Arm and a Leg on totaalista tykkikamaa, täysin anteeksipyytelemätöntä ja röyhkeää kuten rockin kuuluu ollakin. Siirryttäessä vinyylin b-puolelle kiva lisä krediiteissä on Raised To Rock -kappaleessa rytmikitaraa soittava Joan Jett. Kunpa tuottaja Simmonsilla ja bändillä olisi ollut rohkeutta päästää Joan vetämään myös vokaalit vaikkapa puoliksi Ronin kanssa. Silloin tämä nyt tusinarokiksi jäävä viisu olisi ehkä noussut ihan uusiin sfääreihin. B-puolelta on pakko myös mainita Tears Of Fire, joka onneksi julkaistiinkin toisena sinkkuna. Sen on ehdoton albumin hittiraita, jos sellaista on tarpeen etsiä.

 

 

   Mahdollisuuksia Keelillä oli vaikka mihin. Kunnon levydiili, nimekäs tuottaja, rundit isojen nimien lämppärinä. Mutta lopullista läpimurtoa ei koskaan tullut. Syitä voimme vain arvuutella. Ainakin 15-vuotiaaseen itseeni Dion lämppärinä nähty keikka teki vaikutuksen, koska marssin välittömästi levykauppaan keikan jälkeisenä aamuna, kuten jo alussa mainitsin.  Mutta kaltaisiani 15-vuotiaita taisi olla sittenkin liian vähän.

SCORPIONS - SAVAGE AMUSEMENT (1988)

Tämä ei varmasti ole ollut mikään helppo levy Scorpions-miehistölle. Kuunnellessa voi aistia, että palavereja on todellakin pidetty, ehkä vähän liikaakin. Love At First Stingin (1984) menestys kummitteli selän takana. Laskelmoinnin valitettavasti huomaa niin tuotannossa kuin biiseissä. Albumi ei kuulosta enää nälkäiseltä nuorelta yhtyeeltä. Kuten olettaa ja pelätä saattaa tämä levy on valitettavasti liian sliipattu ja liian tarkkaan mietitty. Kyllä tästä toki löytyy hyviä juttuja. Mutta valmiiksi pureskeltuahan tämä on. On puristettu sitä kuuluisaa mailaa liian kovaa.

   Tämä levy on myös viimeinen, jonka tuotti yhtyeen pitkäaikanen luottomies Dieter Dierks. Dieter on kyllä luonut tästä levystä melkoisen kasarihutun. Kaikki on vuoden 1988 rocksoundia viimeisen päälle potenssiin kolme. Hiukan tämä on sellaista mainostoimistorokkia. Dierksillä, jos kellä oli varmasti perspektiiviä työskennellä yhtyeen nimeltä Scorpions kanssa. Mieshän oli tuottamassa jo In Trance (1975) -levyä. Vuoden 1975 Scorpions oli täysin eri yhtye kuin vuoden 1988 Scorpions. Isoimpana erona tietysti Uli Jon Roth, joka jätti bändin pettyneenä kaupallisemmaksi muuttuvaan soundiin. Rothin tilalle tuli  Matthias Jabs, jonka kanssa Scorpions todellakin nousi stadioneille ja platinamyynteihin.

   Facebookin Levyhyllyn takaa -sivulla Ville Wickström heitti kommentin, joka varmasti pitääkin paikkansa. Ville nimittäin mainitsi mieltäneensä tämän levyn Scorpionsin vastineeksi Def Leppardin Hysterialle (1987). Hyvä pointti. Hysteria oli niin mieletön menestys, että sen omaan makuuni hieman liian synteettinen äänimaisema pilasi siis monta muutakin sen jälkeen tehtyä rocklevyä, yhtenä esimerkkinä juuri Savage Amusement. Kiitti vaan, Mutt Lange. Ei vaan... Robert John "Mutt" Lange loi Def Leppardin kanssa jotain uutta. Dieter Dierks sen sijaan yritti Scorpionsin kanssa tallata samoja polkuja. Virhe. Netin syövereistä löysinkin Rudolf Schenkerin hieman katkeraa muisteloa levyn tuotantoprosessista: "Dieter Dierks wanted to be a second Mutt Lange, with more production, computer drums and stuff like that."

   Mikään täysi floppi tämä ei ollut. Levy myi platinaa Yhdysvalloissa, mutta toki moninkertaisesti vähemmän kuin Love At First Sting (1984). Tämä oli vain pieni notkadus, sillä jo seuraava albumi Crazy World (1990) nosti yhtyeen taas kaikkien tietoisuuteen ja meni kaupaksi kuin sukkahousut Neuvostoliitossa. Kommunismin väistymiseen Scopan Crazy Worldin menestys perustuikin, sillä se sisälsi yhden yhtyeen tunnetuimmista kappaleista Wind Of Changen. 

   Mitä se itse musiikki sitten on, jos ei enää mollata muovisia soundeja enempää? Levyn alkuun on tällätty selkeästi kovimmat iskut. Kolme ensimmäistä biisiä Don't Stop at the Top, Rhythm of Love, Passion Rules the Game ovat kaikki selkeää hittiainesta. Kitaristit Rudolf Schenker ja Matthias Jabs ovat paikoin täysin pitelemättömiä. Hitto mitä sooloja. Sitten notkahtaakin. Media Overkill jaksaa vielä svengata ihan kivasti ja Walking on the Edgen kertosäe mahtipontisuudessaan on toimiva, mutta mutta...jotenkin vaan ei oikein irtoa. Jos tähän väliin laittaa vaikka Blackout (1982) -levyn nimibiisin soimaan, niin jo sen pelkkä nälkäinen ja räjähtävä kitarariffi pesee suuren osan Savagen biiseistä. Välillä yritetään rokata niin pirusti biiseissä We Let It Rock... You Let It Roll ja Love on the Run, mutta ei vaan uppoa ainakaan meikäläiselle. Vasta viimeinen biisi Believe In Love miellyttää omaa korvaa, vaikka sekin on moneen kertaan kuultu balladi Scorpionsin laulukirjan sääntöjen mukaan. Eli summattuna loppuun...ihan kivaa kuunneltavaa, mutta kyllä Scorpions oli 80-luvun puoliväliin tultaessa jo tehnyt parhaat levynsä.