WARRANT - CHERRY PIE (1990)

 

Cherry Pie (1990) on kalifornialaisyhtye Warrantin järjestyksessään toinen pitkäsoitto. Jo debyyttialbumi Dirty Rotten Filthy Stinking Rich (1989) menestyi erinomaisesti nousten Billboard-listalla sijalle 10. Siltä lohkaistut sinkut Down Boys, Heaven ja Sometimes She Cries menivät albumin ohella kaupaksi kuin lauantaimakkara Väiskin lihatiskiltä. Levy myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa ja yhtye kiersi ahkerasti Poisonin, Mötley Crüen, Cinderellan ja Kingdome Comen kanssa.

    Beau Hill, joka oli tuottanut esikoisalbumin, kiinnitettiin samaan hommaan yhtyeen painuessa studioon levyttämään kakkoskiekkoaan. Hill oli varmasti oikea mies työskentelemään Warrantin kanssa. Itseäni on joskus ärsyttänyt Beau Hillin tuotannoissa tietty muovisuus ja liian sliipattu äänimaailma, joka ei jätä rosoisuudelle sijaa. Mutta Warrantin kohdalla se toimi, samoin kuin oli toiminut Beau Hillin ja Rattin yhteistyössä. 

   Bändin luovalla voimalla ja  biisinikkarilla vokalisti Jani Lanella oli selvät kuviot tulevan albumin teemasta ja kappaleista. Levyn nimeksi tulisi Uncle Tom's Cabin sen avausraidan mukaisesti. Tämäpä ei kelvannutkaan Columbia Recordsin pomolle Don Iennerille, jotka ilmoitti tylysti Lanelle levyltä puuttuvan hittibiisin. Pukumies passitti vokalistin takaisin kirjoituspöydän ääreen rustaamaan kappaleen, joka olisi takuuvarma korvamato. Ienner halusi Lanelta todellisen rock-anthemin. Jani Lane päätti säveltää kappaleen, johon hän otti vaikutteita Aerosmithin Love in an Elevatorista ja Def Leppardin Pour Some Sugar on me:stä. Näistä aineksista syntyi Cherry Pie. Tarinan mukaan Lane kirjoitti biisin vartissa pizzalaatikon kylkeen. 

 

   Levy-yhtiö rakensi lopulta koko tulevan albumin teeman tuon kappaleen varaan. Nimi ja kansi kehiteltiin Cherry Pieksi. Asia, josta Jani Lane tuntui olevan katkera koko loppuelämänsä. Vaikka kappaleesta tuli yhtyeen tunnetuin biisi ja isoin hitti, Lane ei tuntunut arvostavan itse kappalettaan. Vuonna 2007 VH1 -kanavalle tehty haastattelu on surullista katsottavaa. Jani Lane toteaa: "I could shoot myself in the fucking head for writing that song." Hän koki tuon yhden ainoan kappaleen määrittelevän hänet taiteilijana. Kaikki muu mitä hän oli tehnyt jäi tuon kappaleen varjoon. Hän tulisi aina olemaan pelkästään “Cherry Pie guy”. Jani Lane menehtyi vain 47-vuotiaana vuonna 2011. Kuolinsyynä oli alkoholimyrkytys.

   Vaikka nimikappaleen ylle lankeaakin Jani Lanen surullisen hahmon varjo, on kappale silti yksi rockin tarttuvimmista korvakarkeista. Se antaa koko levystä huomattavasti paremman kokonaiskuvan kuin toki loistava Uncle Tom's Cabin. Cherry Pie on levyllinen rockenrollin riemua. Se on hyväntuulen levy, joka saa hymyn huulille ja jalan vatkaamaan tahtia. Love in Stereo -kappaleen lyriikat tiivistävät mistä tällä levyllä on kyse: First time I went to California / I couldn't believe my eyes / Skirts were so short / Nights so long. Nimibiisin tieltä levyn kakkosraidaksi syrjäytetty Uncle Tom's Cabin on eittämättä levyn vahvin kappale ja esittelee Jani Lanesta aivan uuden puolen singer&songwriterina. Lane kehittyi säveltäjänä ja erityisesti sanoittajana juuri tämän kappaleen myötä. Seuraavalla levyllä  Dog Eat Dog (1992) Lanen laulujen aiheet olivat ulottuvuuksiltaan jo paljon muutakin kuin pelkkää juhlimista ja seksiä.  

 

 

  Cherry Pie mainitaan usein ns. tukkahevin joutsenlauluna, viimeisenä 80-luvun albumina. Totta onkin, että maailma muuttui seuraavana vuonna ilmestyneen Nirvanan Nevermind (1991) -albumin myötä. Viimeistään vuonna 1992 kaikki oli pelkkää grungea. Ehkä joku Guns N' Roses mennä porskutti pitkin stadioneita, mutta Warrant ja sen sukulaissieluiset yhtyeet joutuivat huomaamaan suosion laskevan. Esiintymispaikat vaihtuivat areenoista klubeiksi. Monet yhtyeistä sinnittelivät vuoden tai pari, jäivät tauolle tai lopettivat. Warrant soitti pienemmissä mestoissa ja levytti suoraan sanottuna melko epätasaisia levyjä, jotka pahimmillaan yrittivät myötäillä aikakauteen sopivasti tummempia grungen sävyjä. Myös ovet kävivät, jäseniä lähti ja palasi. Jani Lane yritti luoda soolouraa siiinä kuitenkaan isommin onnistumatta. Iloisen ja vauhdikkaan hard rockin ilosanoman lähettiläästä tuli lopulta synkkä ja masentava yhtye, joka unohti miten hymyillään lavalla ja studiossa. Masentavin esimerkki on kamala Belly to Belly (1996) -levy, joka on kansitaidettaan myöten mautonta paskaa.

 

 

   Warrantin kohdalla kannattaa keskittyä yhtyeen kahteen ensimmäiseen levyyn ja pienellä varauksella myös kolmanteen Dog Eat Dog -levyyn, joka sisältää kuitenkin vielä muutamia Lanen kynästä syntyneitä helmiä. Mutta Warrantin ehdoton uran kohokohta oli ilman muuta Cherry Pie, yhtyeen tunnetuin ja parhaiten myynyt levy. Siltä irrotetut singlet: Cherry Pie, I Saw Red, Uncle Tom's Cabin ja Blind Faith nousivat kaikki listoille. Levy on vahva kokonaisuus. Se kantaa materiaalinsa ansiosta loppuun asti. Jos haluaa viilata väkisin, niin ehkä Blackfoot -laina Train, Train on hieman turha nosto levyn loppuun. Oma biisimatsku on tällä kertaa niin vahvaa, että lainan mukaan ottaminen tuntuu turhalle. Cherry Pie on rokkaava levy, joka kuulostaa vielä 30 vuoden jälkeenkin erittäin hyvälle. 

 

 

W.A.S.P. - DOMINATOR (2007)

 

Blackie Lawless on ikoni. Blackie Lawless on myös tinkimätön ja täysin anteeksipyytelemätön kaveri, jos puhutaan hänen elämäntyöstään taiteilijana. Blackie on valitettavasti joutunut myös pilkan ja ilkeän naurun kohteeksi, kuten kaikki omaa visiotaan intohimolla ja välillä jopa jääräpäisesti toteuttavat taiteilijat. Aina on olemassa se kateellisten ja itsekkäiden pikkunilkkien joukko, joka on valmis kääntämään selkänsä eilispäivän idoleilleen. Onneksi Blackie ei ole välittänyt moisista, vaan on jatkanut omaa juttuaan.

    Blackien elämäntyö on tietysti W.A.S.P.. Yhtye joka järkytti vanhempia ja ihastutti teinejä 80-luvun alussa.Tarkemmin sanottuna vuonna 1984 ilmestynyt yhtyeen debyyttilevy on varmasti jäänyt kollektiivisena kokemuksena 70-luvun alussa syntyneen ikäluokan muistiin. Levyt W.A.S. P. (1984), The Last Command (1985), Inside the Electric Circus (1986), The Headless Children (1989), The Crimson Idol (1992) muodostavat sellaisen täyskäden josta kuka tahansa voisi olla ylpeä tai sitten kateellinen, riippuen siitä kummalla puolen pelipöytää istuu. Blackie Lawless on myös näiden levyjen vanki. Hän ei koskaan tule elämään kuninkaana uudelleen sitä päivää, jonka hän koki joskus vuoden 1985 tienoilla.

    Yhtye ehkä painui unholaan suuren yleisön silmissä. Shokkivaikutus katosi ja estradille marssi entistä raflaavampia bändejä. Niinhän se on aina mennyt. Itselläni viimeiset ostamani levyt olivat kaikkialla haukuttu industrial-metallinen Kill Fuck Die (1997), sekä paluuta ekan levyn tunnelmaan yrittänyt Helldorado (1999). Pidän molemmista levyistä todella paljon. Jopa tuo kaikkien syljeksimä Kill Fuck Die on loistava. Se sisältää ehkä synkimmät Blackien kirjoittamat biisit johtuen maestron silloisesta elämäntilanteestaan. Se kuinka vereslihalle albumi on vedetty käsiteltäessä esimerkiksi parisuhdetta ja avioeroa puistattaa yhä edelleen sitä kuunnellessa. Hienoja biisejä. Ymmärrän toki, että albumi joutui sylkykupiksi johtuen juuri sen muodinmukaisesta industrial-soundista. Samaan kuoppaan astui Glenn Danzig vuotta aikaisemmin. Danzig 5: Blackacidevil (1996) oli alku myös tuon herran alamäelle.

Babylon (2009)

Golgotha (2015)

   Mutta se menneistä. Päätin hommata Waspin 2000-luvun levyjen kovan suoran eli Dominator (2007), Babylon (2009), Golgotha (2015). Hankintaa edesauttoi, että ennakkoon näistä kahdesta uudemmasta kuulemani kappaleet kuten Crazy, Scream ja Last Runaway olivat yllättäneet melkoisella hittipotentiaalilla. Nyt käsiteltävästä Dominatorista en ollut kuullut kappalettakaan ja aioinkin jättää sen alkuun ostamatta. Onneksi ei näin käynyt, koska se on mielestäni ehkä tämän kovan kolmikon paras levy. Huonoja eivät ole muutkaan. Aivan mahtavaa kamaa kaikki. 

   Joitakin pikkusieluisia häiritsee Blackien sanoituksissa viljelty ns. kristillinen kantaaottavuus. Teksteissä pyörivät politiikka ja uskonto teemoina. Sitä party animal Lawlessia ei enää ole olemassa. Blackie Lawlessin arvot ovat muuttuneet vuosien saatossa. Elukka, joka nai kuin peto, on historiaa. Mutta se ei ole tehnyt herrasta yhtään pehmeämpää. Tämän päivän Blackie Lawlessin sanoma on ehkä jopa pelottavampi kuin sen 80-luvun Blackien. Ei kannata pelästyä niitä Jeesus-juttuja, niissä on kuitenkin pointtinsa, kun peilaa niitä nyky-Bläkkärin maailmankuvaan.

   Jos palataan hetkeksi Waspin uran alkuaikoihin ja noihin klassisiin albumeihin, niin on aika merkille pantavaa, etteivät ne myynnillisesti olleet mitään aivan tajuttomia menestyksiä. Kaksi ekaa levyä ovat myyneet kultaa Jenkeissä. Okei, ei huono. Mutta kun puhutaan 80-luvun puolivälistä, niin niiden voisi kuvitella olleen moninkertaisia platinalevyjä. Ne ovat kuitenkin 80-luvun hevirockin järkälemäisiä merkkipaaluja. Ehkä ne olivat ilmestyessään sittenkin liian rajuja. Jon Bon Jovi oli paljon mukavampi kaveri, kun se ei syönyt raakaa lihaa, eikä silponut naisia keikoilla. Edit: Muusikoiden.net -sivuston keskustelupalstalla nim. Welho-77 sivisti allekirjoittanutta noiden parin ekan levyn myynneistä. Ne ansaitsivat kultalevystatuksen Jenkeissä vasta vuonna 1998. Eli eivät ilmestymisensä jälkeen. Se tekee asiasta vielä merkillisemmän. Kiitti Welho-77 tästä tiedosta.

   Dominator lataa heti alkuun tykkibiisin Mercy, eikä jatkokaan huono ole. Levyltä ei löydy yhtään heikkoa lenkkiä ja albumi jaksaa kantaa loppuun asti. Jos nyt hakemalla haluaa hakea jotain kritisoitavaa, niin levyn päättävä Deal with a Devil tuo etäisesti mieleen vanhan Blind in Texas renkutuksen. Tuon kappaleen, joka videoineen teki vaarallisesta ja pelottavasta yhtyeestä pelkän huumoripläjäyksen. Mutta jos unohdetaan se niin Long Long Way to Go, Take Me Up, Heaven´s Hung in Black ja Teacher ovat Mercyn ohella uskottavia ja rakastettavia ralleja. 

   Blackie on myös saanut rinnalleen nyky-Waspiin kovat muusikot. Enää ei kannata huudella Chris Holmesin perään. Jos on seurannut ja kuunnellut yhtään miehen edesottamuksia viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta, niin tajuaa ettei "Mean Manista" enää taida olla entisiin saappaisiinsa.  Luottomiehet Mike Duda bassossa ja Doug Blair kitarassa antavat tulitukea Lawlessin ideoille täydeltä laidalta. Okei, Doug Blairin kohdalla on kyse myös kotiseuturakkaudesta. Mieshän on nykyään turkulainen eli saman kaupungin poikia. Mahtavaa oli tavata mies legendaarisella Turun Kårenin rock-klubilla jokin aika sitten. Mukava heppu.

   Jos W.A.S.P. on unohtunut jonnekin 80-luvun muistoihin, niin suosittelen ottamaan nämä kolme levyä haltuun. Et varmasti pety! Minä lähden nyt vinyylit kainalossa väijymään Aurajoen rantamille Doug Blairia, josko saisi nimmarit näihin.

KEEL - THE FINAL FRONTIER (1986)

14.4.1986 oli merkittävä päivä. Silloin nimittäin Ronnie James Dio yhtyeineen esiintyi Helsingin jäähallissa Sacred Heart -kiertueen myötä. Jep, se oli just se kerta kun lavalla nähtiin lohikäärme. Se oli myös allekirjoittaneen ensimmäinen ns. iso keikka. Toki olin jo edellisenä kesänä käynyt Ruisrockissa, mutta nyt pääsin näkemään miten tehtiin hallikeikka ison maailman malliin. Tuolla samaisella keikalla toimi lämmittelijänä Keel. Toki Dio oli illan pääbändi ja odotetuin vieras, mutta huonosti ei Keelkään vetänyt. Ainakaan tämän 15-vuotiaan klopin mielestä, koska marssin keikan jälkeisenä päivänä levykauppaan Turussa ja ostin yhtyeen tuoreimmain levyn eli juuri tämän The Final Frontierin.

   Helsingin keikka oli merkittävä myös itse Keelille. Se oli bändin ensimmäinen keikka Euroopassa. Näitä näyttöpaikkoja Keelille lankesi myöhemminkin oikein urakalla, kun bändi kiersi Dion lisäksi myös Bon Jovin avausaktina. Jostain kumman syystä bändi ei lopulta kuitenkaan kyennyt lunastamaan sille ladattuja odotuksia. Mistä se sitten johtui? Vaikea sanoa. Ajankohta ei ainakaan ollut väärä. 1986-1989 välillä Keelin kaltainen musiikki oli juuri sitä myyvää kamaa. Toisaalta tarjontaakin alkoi tulla ovista ja ikkunoista.

   Mutta jos keskitytään nyt tähän vuoden -86 Keel-levyyn. Tuottajaksi albumille valikoitui Kissin Gene Simmons. Simmonsin nimi tuottajana oli jo yksi mediakynnyksen ylittävä juttu. Ei valitettavasti vain itse soundien kannalta ehkä paras vaihtoehto, mutta varmasti moni toimittaja kiinnostui yhtyeestä kuullessaan tuottajan nimen. Gene oli jo ehtinyt tuottaa Keelin edellisen The Right To Rock (1985) -levyn eli sikäli bändi jo tunsi maestron tavat toimia ja työskennellä. Vaikka Simmons 80-luvun puolivälissä halusikin kovin olla levymoguli ja tuottaja, niin yksi The Final Frontierin heikkouksista on juuri soundit. Ihan kivalle kuulostaa, joo..mutta kyllä namiskoista olisi pitänyt saada enemmän potkua, munaa ja särmää. Onneksi seuraavan simppelisti yhtyeen omaa nimeään kantaneen Keel (1987) -levyn tuotti mahtipontiseen heavyäänimaailmaan erikoistunut Michael Wagener. Sille levylle vedettiin niin överit kasarisoundit, että heikompia hirvittää. Jos tykkää 80-luvun hard rockista, se levy kannattaa ehdotttomasti ottaa altuun. Herranjestas niitä stemmaköörejä :). Se on ehdottomasti Keelin paras levy, mutta ei tämä The Final Frontierkaan toki huono ole.

 

 

   Levy lähtee käyntiin nimibiisillä, joka on aivan ehdotonta albumin kärkikamaa. Upea biisi. Heti perään kuultava Rock And Roll Animal toimii myös kuin elukka. Kitaristit Marc Ferrari ja Bryan Jay ovat Keelin vahvuus. Kaksikon yhteistyö on mahtavaa kuunneltavaa. Ron Keel keulamiehenä on oiva showkukko, mutta vokalistina mies ei valitettavasti ole kovin kaksinen. No, eihän kaikki voi olla Ronnie Jameksia tai Bruce Bruceja.

   Ehkä eniten harmaita hiuksia aiheuttaa kolmantena raitana ja ensisinkkuna julkaistu Springsteenin kynäilemä ja Patti Smithin tutuksi tekemä Because The Night. Olen tästä ennenkin paasannut. Aina kun yhtye/artisti julkaisee levyltään ensimmäisenä sinkkulohkaisuna cover-biisin, pitäisi kaikkien hälytyskellojen soida. Silloin ovat levy-yhtiöiden setämiehet jälleen hieroneet karvaisia käsiään yhteen ja saaneet mielestään loistoidean, jolla levyn myynti saadaan pilviin. Se on myös monesti merkki siitä, ettei uskalleta luottaa omaan materiaaliin. Because The Night on levyn turhin kappale siinäkin mielessä, että Patti Smithin veto pesee Keelin version mennen tullen.

 

 

 

  

   A-puolen päättävä vauhtipala Arm and a Leg on totaalista tykkikamaa, täysin anteeksipyytelemätöntä ja röyhkeää kuten rockin kuuluu ollakin. Siirryttäessä vinyylin b-puolelle kiva lisä krediiteissä on Raised To Rock -kappaleessa rytmikitaraa soittava Joan Jett. Kunpa tuottaja Simmonsilla ja bändillä olisi ollut rohkeutta päästää Joan vetämään myös vokaalit vaikkapa puoliksi Ronin kanssa. Silloin tämä nyt tusinarokiksi jäävä viisu olisi ehkä noussut ihan uusiin sfääreihin. B-puolelta on pakko myös mainita Tears Of Fire, joka onneksi julkaistiinkin toisena sinkkuna. Sen on ehdoton albumin hittiraita, jos sellaista on tarpeen etsiä.

 

 

   Mahdollisuuksia Keelillä oli vaikka mihin. Kunnon levydiili, nimekäs tuottaja, rundit isojen nimien lämppärinä. Mutta lopullista läpimurtoa ei koskaan tullut. Syitä voimme vain arvuutella. Ainakin 15-vuotiaaseen itseeni Dion lämppärinä nähty keikka teki vaikutuksen, koska marssin välittömästi levykauppaan keikan jälkeisenä aamuna, kuten jo alussa mainitsin.  Mutta kaltaisiani 15-vuotiaita taisi olla sittenkin liian vähän.

SCORPIONS - SAVAGE AMUSEMENT (1988)

Tämä ei varmasti ole ollut mikään helppo levy Scorpions-miehistölle. Kuunnellessa voi aistia, että palavereja on todellakin pidetty, ehkä vähän liikaakin. Love At First Stingin (1984) menestys kummitteli selän takana. Laskelmoinnin valitettavasti huomaa niin tuotannossa kuin biiseissä. Albumi ei kuulosta enää nälkäiseltä nuorelta yhtyeeltä. Kuten olettaa ja pelätä saattaa tämä levy on valitettavasti liian sliipattu ja liian tarkkaan mietitty. Kyllä tästä toki löytyy hyviä juttuja. Mutta valmiiksi pureskeltuahan tämä on. On puristettu sitä kuuluisaa mailaa liian kovaa.

   Tämä levy on myös viimeinen, jonka tuotti yhtyeen pitkäaikanen luottomies Dieter Dierks. Dieter on kyllä luonut tästä levystä melkoisen kasarihutun. Kaikki on vuoden 1988 rocksoundia viimeisen päälle potenssiin kolme. Hiukan tämä on sellaista mainostoimistorokkia. Dierksillä, jos kellä oli varmasti perspektiiviä työskennellä yhtyeen nimeltä Scorpions kanssa. Mieshän oli tuottamassa jo In Trance (1975) -levyä. Vuoden 1975 Scorpions oli täysin eri yhtye kuin vuoden 1988 Scorpions. Isoimpana erona tietysti Uli Jon Roth, joka jätti bändin pettyneenä kaupallisemmaksi muuttuvaan soundiin. Rothin tilalle tuli  Matthias Jabs, jonka kanssa Scorpions todellakin nousi stadioneille ja platinamyynteihin.

   Facebookin Levyhyllyn takaa -sivulla Ville Wickström heitti kommentin, joka varmasti pitääkin paikkansa. Ville nimittäin mainitsi mieltäneensä tämän levyn Scorpionsin vastineeksi Def Leppardin Hysterialle (1987). Hyvä pointti. Hysteria oli niin mieletön menestys, että sen omaan makuuni hieman liian synteettinen äänimaisema pilasi siis monta muutakin sen jälkeen tehtyä rocklevyä, yhtenä esimerkkinä juuri Savage Amusement. Kiitti vaan, Mutt Lange. Ei vaan... Robert John "Mutt" Lange loi Def Leppardin kanssa jotain uutta. Dieter Dierks sen sijaan yritti Scorpionsin kanssa tallata samoja polkuja. Virhe. Netin syövereistä löysinkin Rudolf Schenkerin hieman katkeraa muisteloa levyn tuotantoprosessista: "Dieter Dierks wanted to be a second Mutt Lange, with more production, computer drums and stuff like that."

   Mikään täysi floppi tämä ei ollut. Levy myi platinaa Yhdysvalloissa, mutta toki moninkertaisesti vähemmän kuin Love At First Sting (1984). Tämä oli vain pieni notkadus, sillä jo seuraava albumi Crazy World (1990) nosti yhtyeen taas kaikkien tietoisuuteen ja meni kaupaksi kuin sukkahousut Neuvostoliitossa. Kommunismin väistymiseen Scopan Crazy Worldin menestys perustuikin, sillä se sisälsi yhden yhtyeen tunnetuimmista kappaleista Wind Of Changen. 

   Mitä se itse musiikki sitten on, jos ei enää mollata muovisia soundeja enempää? Levyn alkuun on tällätty selkeästi kovimmat iskut. Kolme ensimmäistä biisiä Don't Stop at the Top, Rhythm of Love, Passion Rules the Game ovat kaikki selkeää hittiainesta. Kitaristit Rudolf Schenker ja Matthias Jabs ovat paikoin täysin pitelemättömiä. Hitto mitä sooloja. Sitten notkahtaakin. Media Overkill jaksaa vielä svengata ihan kivasti ja Walking on the Edgen kertosäe mahtipontisuudessaan on toimiva, mutta mutta...jotenkin vaan ei oikein irtoa. Jos tähän väliin laittaa vaikka Blackout (1982) -levyn nimibiisin soimaan, niin jo sen pelkkä nälkäinen ja räjähtävä kitarariffi pesee suuren osan Savagen biiseistä. Välillä yritetään rokata niin pirusti biiseissä We Let It Rock... You Let It Roll ja Love on the Run, mutta ei vaan uppoa ainakaan meikäläiselle. Vasta viimeinen biisi Believe In Love miellyttää omaa korvaa, vaikka sekin on moneen kertaan kuultu balladi Scorpionsin laulukirjan sääntöjen mukaan. Eli summattuna loppuun...ihan kivaa kuunneltavaa, mutta kyllä Scorpions oli 80-luvun puoliväliin tultaessa jo tehnyt parhaat levynsä.

  

LIZZY BORDEN - VISUAL LIES (1987)

Lizzy Borden oli vuonna 1987 valmiina breikkaamaan isosti tulevalla Visual Lies -levyllään. 1983 perustettu bändi oli hitsaantunut soitoltaan tiukaksi metalliyhtyeeksi. Edeltäneet studiolevyt Love You To Pieces (1985) ja Menace To Society (1986) ovat vahvoja näyttöjä yhtyeen taidoista. Odotukset olivat varmasti korkealla seuraavan julkaisun suhteen niin itse bändillä kuin Metal Blade Recordsin pomomiehellä Brian Slagelilla. Myös Menace To Societyn kipuaminen Billboard 200 -listalle, sijalle 144, lupasi hyvää ja nousevaa kaarta. Ja kyllähän Metal Blade Records myös panosti tulevaan julkaisuun.

 

    Tuottajaksi palkattiin Max Norman, kehäkettu, joka oli tuottanut aikaisemmin sellaisia levyjä kuten Ozzy Osbournen Bark At The Moon (1983) ja Loudnessin Thunder In The East (1985), muutamia vain mainitakseni. Myös levyn visuaaliseen ilmeeseen nähtiin vaivaa. Ehkäpä tunnetuin 80-luvun hard rock-kuvaaja Mark "Weiss Guy" Weiss sai homman kuvata kannen. Ja komeahan siitä tuli. Hopeisena kiiltavä Lizzy Borden on tunkeutumassa ulos vanhasta Salorasta savun ja tulen keskeltä. Pienenä sivuhuomautuksena... Mark Weiss on julkaissut aivan tuoreeltaan kirjan Decade that Rocked. Kannattaa tutustua. On muuten komeaa katseltavaa herran kuvat. Rockin historiaa parhaimmillaan.

 

 

      Eli ulkoiset puitteet olivat enemmän kuin kohdillaan. Entäpä itse musiikki sitten. Kun levy ilmestyi olin itse odottanut sitä kuin kiukaalla istuen. Olin 16-vuotias vuonna 1987 ja sitä ennen ihastunut Lizzy Bordenin edeltäviin studiolevyihin kuin myös mahtavaan tuplaliveen The Murderess Metal Road Show (1986). Levy olikin sitten ilmestyessään pienoinen pettymys. Selkeästi kevyempi levy soundeiltaan tuntui Menace To Societyn rankkuuteen verrattuna jopa hieman nössöltä. Myös Lizzyn laulu ei enää noussut niin korkeisiin säveliin kuin aiemmin. Ajan myötä olen oppinut pitämään tästä levystä erittäin paljon ja myös ymmärtämään mistä pieni keventäminen linjassa johtui. Levyn haluttiin löytävän uusia kuulijoita ja olevan helpommin lähestyttävä, toivottiin tietysti radiosoittoa ja näkyvyyttä MTV:llä. Myös sanoituspuolella oli siistitty linjaa. Jos Menace To Societyllä viljeltiin erittäin paljon kellopeliappelsiinimaista väkivaltakuvastoa, oli Visual Lies paljon sisäsiistimpi tapaus. Okei, totta kai ensisinkkuna julkaistu Me Against The World on uhkaavudessaan täynnä uhoa ja kenties hieman väkivallan uhkaakin, mutta ei se nyt kuitenkaan ole mitään verrattuna Menacen kappaleisiin kuten Ultra Violence, Love Kills tai Terror On The Town.

    Hyviä biisejä tällekin levylle mahtuu kuitenkin useampia ja kokonaisuus on erittäin toimiva. Jo mainittu Me Against The World saa rinnalleen hyvin eteenpäin rullaavia kappaleita. Shock, Outcast, Eyes Of A Stranger, Den Of Thieves ovat tarttuvia hard rock -ralleja. Sävellyspuolesta suurimman vastuun levyllä kantavat vokalisti Lizzy Borden yhdessä kitaristi Gene Allenin kanssa. Hyvinhän herrojen yhteistyö tuntuu toimineen. Levyn ilmestyessä olin myös hieman pettynyt toisen kitaristin Alex Nelsonin poistumiseen bändin riveistä. Hänen tilallaan kitaraosuudet levyllä hoitaa Joe Holmes. Uusi nimi aikoinaan, mutta tuli myöhemmin tutuksi mm. David Lee Rothin ja Ozzy Osbournen kepinheiluttajana. :)

     Levystä ei tullut lopulta mitään suurta läpimurtoa. Vaikka bändi teki komean videon, joka ei tosin paljon näkyvyyttä tainnut MTV:llä saada, lukuunottamatta myöhäisillan metalliohjelmia. Alice Cooper antoi vetoapua kehuen bändiä lehdissä kauhurockin tulevaisuudeksi ja ottamalla Lizzyn Eurooppaan lämppäämään itseään, muistaakseni ainakin joillekin festarikeikoille. Ja bändi kiersi myös näyttävästi Japanissa, mutta silti homma ei lopulta oikein lähtenyt lentoon. Aika ei ainakaan ollut missään nimessä väärä. Vuonna 1987 juuri Lizzy Bordenin kaltainen musiikki olisi pitänyt upota kuin kuokka suohon. Mitkä saman genren levyt sitten menestyivät vuonna 1987? Lista onkin aika pitkä, mutta muutamia suurimpia mainitakseni: Aerosmithin Permanent Vacation, Whitesnaken 1987, Def Leppardin Hysteria, Mötley Crüen Girls Girls Girls ja totta kai Guns n' Rosesin Appetite For Destruction, joka ei kylläkään ollut mikään välitön menestys ilmestyessään. Eli tarjontaa oli ja hyviä levyjä ilmestyi vuonna 1987 roppakaupalla. Paha tonne oli väliin kiilata.

   Vaikka Metal Blade Records teki varmasti kaikkensa ja hyvää duunia kieli vyön alla bändin eteen, niin oli se myös auttamattomasti liian pieni lafka, vaikka jakelun hoitivatkin isommat yhtiöt. En tiedä onko Lizzyä koskaan kosiskeltu isommille levy-yhtiöille. Jos on, niin ehkä olisi kannattanut tarttua tilaisuuteen. Myös kauhuimago ja shock rock eivät olleet sittenkään ehkä se myyvin imago. Aivan varmasti toimi kaltaisiini miespuolisiin teineihin, mutta varmasti saattoi karkoittaa nuoret naisenalut tuhlaamaan rahansa Bon Jovin kaltaisten artistien levyihin. En halua tietenkään yleistää tai luoda tästä asiasta mitään sukupuolistreotypiaa, tuumimpahan vain. Alice Cooperkin sai sen suurimman suosion hieman siistittyään imagoaan paria vuotta myöhemmin, Trash (1989). Siitä levystä tykkäsivät tytötkin.

     Onneksi Lizzy Borden elää ja hengittää tänäkin päivänä. Uusin levy My Midnight Things (2018) on ehtaa Lizzy Bordenia. Hyvää kamaa, kuten vanhemmatkin Lizzy-klassikot. Give 'em the Axe Forever!

DIO - SACRED HEART (1985)

Tämän levyn pohdintaan ja tähän sitä seuraavaan blogivuodatukseen löytyy syy kaverista nimeltä Vesa Winberg ja hänen loistavasta Kasarin lapset -podcastistaan. Suosittelen vilpittömästi kyseistä podcastia kaikille 80-luvun hard rockin ystäville. Erittäin pätevää anylysointia musiikista ja sen ilmiöistä. Löytyy esim. Spotifyn kautta. Joka tapauksessa Vesa mainitsi itselleen tärkeäksi Dio-levyksi vuonna 1985 ilmestyneen Sacred Heartin.  Myös minulla tähän levyyn sisältyy paljon muistoja, jotka liittyvät koko hevi ja hard rock -musagenren löytämiseen. Tämä levy on vaikuttanut erittäin suuresti siihen, että juurruin kyseisen musiikkityylin faniksi loppuiäkseni.

   Sacred Heart on Dion kolmas omaa nimeään kantava levy. Se on myös samalla ensimmäinen Dio-levy, josta kuulee usein jupinaa sen suhteen, että taso alkoi laskea. Enemmistö Dion ystävistä laskee toki vielä tämän levyn mukaan ns. täydelliseen kolmikkoon. Esikoinen Holy Diver (1983) on klassikko, josta kenelläkään ei ole koskaan ollut, eikä tule olemaan, pahaa sanaa sanottavana. Sitä seurannut Last In Line (1984) ei ole itselleni läheskään niiin tärkeä kuin esikoinen tai Sacred Heart. Tiedän toki valtavasti ihmisiä, jotka rankkaavat Last In Linen Dion parhaimmaksi. Makuasioitahan ne ovat, totta kai. Tähän väliin haluan sanoa, että nyt tarkoitan Dio-otsakkeen alla ilmestyneitä levyjä ainoastaan. En halua liittää tähän Rainbowta, Black Sabbathia, saati Elfiä. Ne ovat sitten täysin oma lukunsa. Eri bändejä. Ei voi suoraan verrata.

   Lasken itse vielä Dream Evil (1987) -levyn suurten Dio-klassikoiden joukkoon. Omalla kohdallani, kun tarkemmin ajattelen, levyt Sacred Heart ja Dream Evil nivoutuvat nähtyihin keikkoihin. Elämäni ensimmäinen iso keikka oli Dion Sacred Heart Tourin saapuminen Helsingin jäähalliin vuonna 1986. Aivan uskomaton keikka. Lohikäärme ja linnanmuurilavasteet eivät tuntuneet hevimusiikkiin hurahtaneelle 15-vuotiaalle mitenkään koomiselta Spinal Tap -kamalta. Mutta ennen kaikkea muistissa on tuolta keikalta Ronnie James Dio itse esiintyjänä ja laulajana. Se miten RJD otti kuusituhatpäisen yleisön hyppysiinsä on jotain mitä en ole koskaan kokenut sen jälkeen. We Rock -biisin kohdalla maestron laulaessa "You Rock!" tuntui kuin herra olisi osoittanut juuri minua.  Uskomaton tunne. Samoin keikka Giants Of Rockissa Ahveniston moottoriradalla 1987 oli kova juttu. Bändi veti siellä jopa Hear´n´Aidin  Stars-biisin. Se keikka tietysti nostaa muistoissa Dream Evil -levyn korkealle mielikuvissani. Keikan jälkeen bongasin jopa Jimmy Bainin bäkkärin aidan viereltä ja sain nimmarin.

Jimmy Bainin nimmari vuodelta 1987

    Niinpä kuuntelin nyt uudelleen kyseiset levyt sillä korvalla, että kultaako muistot biisit vai onko niissä edelleen samaa timanttista imua. Ja nyt keskitytään levyistä Sacred Heartiin. Levy alkaa kahdella todella kovalla vedolla. King Of Rock And Roll sekä nimibiisi Sacred Heart ovat todellisia Dio-klassikoita. Kolmas kappale Another Lie on menevä ja hyvän mielen rokkaus, mutta ei ehkä aivan samaa tasoa kuin kaksi edellistä viisua. Onneksi kurssi korjaantuu Rock' n' Roll Childrenin myötä. Aivan uskomaton voimabiisi kaikille rock-lapsille. Hungry For Heaven jatkaa vahvaa linjaa. Vahvasti hittihakuinen kappale tarttuvine kertseineen saattaa olla jo piirun verran liiankin radioyställiseen suuntaan kallellaan, mutta Ronnien vahva laulu ja Vivian Campbellin soolo korjaavat tuon ehkä pienen muovimaisuuden, joka biisin yllä leijuu. Vielä kuudes kappale Like A Beat Of A Heart jatkaa tykkikamana levyn linjaa, mutta sitten tapahtuu jotain. Levyn kolme viimeistä kappaletta eivät enää jaksa kantaa loppuun asti. Periaatteessa niissä ei ole mitään vikaa, mutta jotain puuttuu. Sävelkynä tylsistyy loppua kohti. Olisiko studioon menty sittenkin liian nopealla aikataululla? Pieni kypsyttely olisi vielä voinut olla paikallaan.

   Kokonaisuutena, huolimatta lopun pienestä notkahduksesta, levy kuuluu Dion parhaimpien albumien joukkoon. Sinänsä sääli, että Ronnien ja Campbellin välit tulehtuivat ja kitaristi laitettiin vaihtoon. Tilalle tullut Graig Goldy on ammattimies vailla vertaa, mutta Vivian Campbellin kekseliäisyyttä ja luovuutta miehestä ei valitettavasti löytynyt. Ja jotenkin Campbellin uran jatko on ollut omalla tavallaan omituinen. Vaikka mies on soittanut niin Whitesnakessa kuin nykybändissään Def Leppardissa, niin hän on saanut näissä tyytyä kakkosviulistiksi. Diossa hän oli kuitenkin kitaran herra ja hidalgo. Niin tai näin...Sacred Heart on klassikkostatuksensa ansainnut.