LEE AARON - METAL QUEEN (1984)

Lee Aaron jäi itseltäni jostain kumman syystä 80-luvulla Lita Fordien, Vixenien, Girlschoolien ja muiden kimmahevareiden varjoon. En oikein tiedä miksi? Oliko syy se, että leidi tuli Kanadasta, kun taas niin monet muut kasarilla rokkaavat mimmit olivat lähtöisin Yhdysvalloista tai Englannista? Eivätkö nuo muuten niin mainiot kanadalaiset osanneet markkinoida artistiaan samalla potentiaalilla eurooppalaisten teinipoikien levysoittimiin ja hamuta näiden viikkorahoja tarpeeksi toimivin konstein. Voi olla, koska ensimmäinen Lee Aaronin levy, jota muistan mainostetun ja jonka videot pyörivät tiuhaan MTV:llä oli Bodyrock vuodelta 1989. Ehkäpä se on vain hyvä, että suhteeni Lee Aaronin kanssa alkaa näin kypsemmällä iällä. Jää sellainen turha hömpötys sikseen.

   Jo orastavina 80-luvun tasa-arvon aikoina levy-yhtiöiden sedät ja jopa artistit itsekin totesivat valistavaan ääneen, että naisetkin voivat soittaa rokkia. Aina kotimaista Ilona-yhtyettä myöden. Juu, totta kai. Mutta kyllä ne levy-yhtiöiden samat setämiehet käyttivät pr-keinona seksiä. Mikään ei ole sen puolesta muuttunut. Tänä päivänä itsenäiset ja naistenoikeuksia kovaan ääneen julistavat artistit esiintyvät entistä vähemmissä ja paljastavammissa vaatteissa. Se on heidän oikeutensa huutaa joku sietä takarivistä. On on. Enkä minä halua olla edistyksen jarruna tässäkään asiassa. Vai onko kyse lainkaan sukupuolesta? Eihän levyjä paljastavilla topeilla tai tiukoilla spandex-housuilla myydä , vaan se itse musiikki on tärkeintä. Tähän ei voi uskoa yksisilmäisesti syvällä sisämmässään edes kaikkein naivein sukankuluttajakaan. Musiikkia on iän ja kaiken myyty imagolla ja paljaalla pinnalla. Levyn kansilla ja promokuvilla on ollut ja tulee olemaan suuri merkitys mielikuvien luomisessa.

   Lee Aaronin toinen albumi Metal Queen vuodelta 1984 on rakennettu nimibiisinsä varaan artistin esiintyessä kannessa Manowar-henkisenä naissoturina. Samaisen kappaleen video on hauskaa katseltavaa, johon on ympätty mukaan kaikki kasarihevin kliseet. Video hakee samankaltaisuutta suhteessa aikakautensa muihin tuotoksiin. Queenrychen Queen Of The Reich tai Dion Last In Line ovat kuin samasta tuubista puristettuja seikkailupätkiä Metal Queenin kanssa.

  

 

 

    Mutta jos keskitytään imagon ja kliseiden alta itse levyyn ja musiikkiin. Albumi kasariheviä

parhaimmillaan ja myös pahimmillaan. Levyn avaava nimiraita ja sitä seuraava Lady of the Darkest Night ovat loistavia, ihan timangeja. Bändi soittaa tiukasti ja Lee Aaronin äänivarat kruunaavat koko paketin. Upeaa kuunneltava! A-puolen edetessä taso ei kanna aivan avauskaksikon korkeuksiin. Ihan kuuneltavaa kuitenkin, kunnes päästään ekan puoliskon päättävään viisuun. Shake It Up on aivan kamala tekele. Kappale sopisi paremmin Jane Fondan jumppavideon taustamuzakiksi kuin Aaronin levyn pohjanoteeraukseksi. Jostain kumman syystä kappale julkaistiin albumilta toisena singlenä. Voi miksi? Shake it up, feel the beat -lyriikasta on sankarihevi kaukana.

   A-puolen päättävä ällötys saa pelkäämään levyn tason laskevan entisestää siirryttäessä b-puolen raitoihin. Mutta ei. Pelko on turha. Enimmäisenä jyrähtävä Deceiver on levyn parasta antia. Todella upeeta ja mahtavaa! Samoin Steal Away Your Love on loistokamaa. Loppua kohden hieman taas himmaillaan, kunnes jälleen päätösraidalla totaalinen mahalasku. Ja tästäkin veisusta julkaistiin levyn kolmas singlelohkaisu. Aivan järkyttävä statusquomainen hölkkä We Will Be Rockin´ on varmasti ollut livetilanteessa kiva yleisönlaulatusralli, mutta suoraan sanottuna kammottavaa ja jankuttavaa kuunneltavaa.

  Loppupäätelmänä voi vain todeta, että jos levyä on aikoinaan markkinoitu julkaisemalla kaikkein karmeimmat sen ralleista singleinä, on varmasti pudottu puusta pää edellä. Levyltä olisi kuitenkin löytynyt ihan hyviäkin biisejä näiden kellarihumppajollotusten tilalle. Makuasioitahan nämä ovat. Joku raukka näistäkin varmasti tykkää :). Mutta kokonaisuudessaan levy jää kirkkaasti plussan puolelle. Bändi on hyvä, Lee Aaron vokalistina loistava. Hyvää kasariheviä! 

LOUDNESS - SOLDIER OF FORTUNE (1989)

Japani mainitaan lähes aina rock-lehdissä ja rokkarien muistelmissa maana, jossa fanaattiset fanilaumat intohimoisesti kirkuen piirittävät maahan saapuneita ulkomaalaisten bändien jäseniä. Kaikki ovat varmasti kuulleet Sami Yaffan kertoman tarinan japanilaistytöstä, joka piiloutui 80-luvulla Hanoi-basistin hotellihuoneen vaatekaappiin tavatakseen idolinsa. Japani on aina ollut, varsinkin etäältä Euroopasta ja Amerikoista katsottaessa, kummallisen ristiriitainen kulttuuri. Korrektin hienostuneet käytöstavat ja hillitty arvokkuus tulevat mieleen ensimmäisenä. Monilla keikkatallenteilla nousevan auringon maasta on helppo todeta kuinka konservatiivisesti yleisö on pukeutunut, hevikeikoillakin monilla jannuilla on valkoinen kauluspaita ja solmio. Aivan kuin toimistotyöntekijöillä Lontoon Cityssä. Samalla Japani on maa, jossa voi ostaa pikkuhousuja automaatista, nukkua kapselihotellissa tai katsoa televisiosta mitä hämmentävämpiä kisailu- ja visailuohjelmia, joissa kilpailija laitetaan kuution sisään karhun kanssa tai joukko trikoisiin pukeutuneita tyyppejä yrittää kiivetä saippuoituja portaita. Niihin verrattuna kotimaiset Napakymppi ja Metsolat ovat melko iisiä kamaa. Japani on siis varsin moni-ilmeinen ja kummallinen maa. No niin on tietysti Suomikin...ja Venäjä...ja Yhdysvallat vasta hassu paikka onkin...puhumattakaan Ruotsista.

   Vuonna 1985 sain käsiini japanilaisen Loudness-yhtyeen uunituoreen Thunder in the East c-kasetin. Samaan aikaan postiluukusta kolahti Heavy Heaven -lehti, jossa samaista albumia mainostettiin tukevasti ja hieman hassusti muodossa Thunder in the Last :). Yhtyeen kitaristin Akira Takasakin huhuttiin olevan jopa Eddie Van Halenia kovempi kepittäjä, tai ainakin melkein. Thunder in the East todellakin osui ja upposi.  Itselleni se on edelleen se The Loudness -albumi. Vaikka seuraajat Lightining Strikes (1986) ja Hurricane Eyes (1987) olivat kelpo lättyjä, jäi niistä kuitenkin hieman vaisuhko fiilis. Vasta vuosia myöhemmin tutustuin yhtyeen alkupään tuotantoon ja Thunder in the Eastia edeltänyt Disillusion (1984) on varsinkin kitaristi Takasakin kohdalta aivan käsittämättömän hienoa kamaa.

   Mutta vuonna 1989 Loudness oli urallaan käännekohdassa. Aiemmat melko hyvin menestyneet levyt tuottanut Max Norman oli sitä mieltä, että yhtyeen todelliseen breikkaamiseen ulkomailla oli vain yksi este. Laulaja Minoru Niiharan japanilainen aksentti. Eli sama juttu, joka omalla tavallaan teki myös yhteestä uniikin. Aivan sama kuin Mötley Cruen kohdalla. Vince Neil ei ehkä ole kovin kummoinen vokalisti, mutta hän on maailman paras ääni Mötley Crüelle. Niin on myös Minoru Niihara Loudnessille. Valitettavasti tuottaja Norman sai muun bändin uskomaan omaan visioonsa ja Niiharan pesti yhtyeessä päättyi. Tilalle mikkiständin varteen saatiin amerikkalainen Obsession-yhtyeessä joikannut Michael Vescera. Uusi vokalisti hoitaa vuonna 1989 ilmestyneellä levyllä tonttinsa ilman moitteen sanaa. Kokenut rokkikukko tarttui pestiinsä kumartelematta ja näyttämällä närhen pallit ja osoittamalla mistä kana pissii.

  Soldier of Fortunen ilmestyessä siltä nostettiin sinkkulohkaisuksi ja videobiisiksi You Shook Me, joka a-puolen kakkoskipaleena onkin aivan loistava iskusävelmä. Samoin kuin levyn avaava nimibiisi. Jo levyn aloittava Takasakin kitarariffi on tunnistettavaa täysin omanlaista työskentelyä. Akira Takasaki on niitä harvinaisia metallikitaristeja, joilla on oma täysin tunnistettava tyylinsä. Maailman metallikuppiloiden baaritiskit ovat täynnä teknisesti taitavavia tiluttajia, mutta omaääniset maestrot voi laskea kahden käden sormilla. Sielukkuus soitossa ja sormien kautta kielille kulkeva karisma ovat jotain mitä ei voi kuin pyyteettömästi ihailla.

    Kolmantena kuultava Danger of Love hiljentää tempoa ja on kerta kuulemalla helposti toisesta korvasta sisään ja samantien toisesta ulos -matskua. Muutaman kerran kuunneltuna kappale kuitenkin kasvaa, eikä tässäkään voi kuin ihailla mister Takasakin soolottelua.  Twenty-Five Days on  kasarihardrock-levyjen ns. pakollinen balladi. Aivan siirappiseksi ei biisiä ole kuitenkaan taputeltu, onneksi. Ihan kiva slovari, jota ilmankin olisi voinut elää. Viimeisenä vinyylin ekalta puoliskolta täräytetään vielä Red Light Shooter. Hyvä biisi, joka olisi voinut olla rosoisempikin rokkaavana palana. Max Normanin tuotanto on Loudnessin kohdalla minun makuuni liian sliipattua. Samasta synnistä kärsi myös jo Lightning Strikes -levy. Hieman enemmän räkää, niin näistäkin kappaleista olisi jäänyt synteettinen jälkimaku pois ja haju olisi voinut menestyksekkäämmin leijua jenkkimarkkinoille asti. Ymmärrän toki, että tässä on haettu radioystävällisyyttä tai jotakin muuta täysin toissijaista turhaa ja laskelmoitua juttua.

 

 

 

    Valitettavasti kakkospuolen materiaali ei jaksa kantaa aivan yhtä hyvin kuin levyn avaavat pari ekaa biisiä. Ja tietysti toisellekin puolelle tungettu vielä slovari, josta ei paljon jälkipolville jää kerrottavaa. Lost Without Your Love jo nimenäkin kertoo mitä kuuleman pitää. Mainittakoon vielä, että Max Norman on myös ottanut mukaan Dion entisen kosketinsoittaja Claude Schnellin, jonka taitoja olisi voinut hyödyntää nerokkaamminkin kuin vain luomaan bonjovimaista kiipparimattoa. Kaikesta huolimatta Soldier of Fortune on oiva rocklevy, jolla Loudness kuulostaa itseltään. Uusi vokalisti sulahtaa japanilaisremmiin mukaan sulavasti. Toisaalta voisin hyvin kuvitella Minoru Niiharan laulavan nämäkin veisut.

   Omalla kohdallani tämä oli viimeinen Loudnessin levy pitkiin aikoihin. Loudnessille kävi 90-luvun alussa kuten niin monille muillekin hardrock-yhtyeille. Ne unohdettiin ja hylättiin epämuodikkaina. Bändi väänsi vielä Vesceran kanssa toisen studiolevyn , joka vaipui täysin unholaan jo ilmestyessään. Loudness ei lopettanut missään vaiheessa vaan on tahkonut levyjä ja keikkoja läpi vaikeidenkin aikojen. Osaa levyistä ei enää julkaistu kuin Japanissa. 2000-luvun alussa bändi palasi klassiseen kokoonpanoonsa Niiharan palatessa laulajaksi Spritual Canoe (2001) -levyn myötä. Tyyliltään yhtye kuulosti jo enemmän Panteralta kuin omalta itseltään. Uusin tänä vuonna ilmestynyt Rise to Glory (2018) kuulostaa jälleen perinteiseltä Loudnessilta ja saa jalan vipattamaan ja hymyn huulille. Mutta jos yksi levy pitää ottaa bajamajaan mukaan, on se ilman muuta Thunder in the East vuodelta 1985. Siitä ei nouseva aurinko enää enempää voi nousta.

STRYPER - AGAINST THE LAW (1990)

Vuosi 1990 oli melkoinen vedenjakaja monessa suhteessa. Elettiin tukkaheviksikin kutsutun tyylisuunnan viimeisiä aikoja. Warrant julkaisi syyskuussa samaisena vuonna menestyneimmän albuminsa Cherry Pien, jonka nimikappaleeseen kiteytyy kaikki se mistä Los Angelesin Hollywoodin kukkuloiden glamrockissa imelimmillään oli kyse. Warrantin solisti Jani Lane jaksoi lopun elämäänsä itkeä sitä kuinka hänet muistetaan vain miehenä, joka kirjoitti Cherry Pien kaltaisen jollotuksen. Ei pidä paikkansa. Minä ainakin muistan Lanen enemmän Warrantin debyyttilevystä Dirty Rotten Filthy Stinking Rich (1989) sekä kakkosalbumin kappaleista kuten Uncle Tom´s Cabin ja I Saw Red, mutta suuri yleisö on aina tyhmää, vai onko? Myös Poisonin Flesh & Blood -albumi höntteine, mutta tarttuvine Unskinny Bop -rallatuksineen myi vielä moninkertaista platinaa. Kuitenkin merkkejä meikkien valumisesta ja hiusten lässähtämisestä oli jo ilmassa.

   Moni heavyn ja hard rockin kentällä menestynyt muusikko koki 80-luvun jäädessä taakse tarpeelliseksi uudistua. Tähän tietysti vaikuttivat monet seikat, lähinnä uudenlaisen soundin esiinmarssi monellakin rintamalla. Grunge oli nostamassa vahvasti päätään. Mutta jo ennen flanellipaitaisten rasvalettien suurimman suosion aikaa, oli havaittavissa ilmastonmuutos asenteissa. 80-luvun huoleton ja värikäs aika oli vääjäämättä ollutta ja mennyttä. Bileet oli ohi.  Heavy metal -maailmassa elettiin murroskautta. Pantera julkaisi kesällä 1990 albuminsa Cowboys from Hell ja sen vanavedessä myös vanha konkari Judas Priest uudisti omaa soundiaan rankempaan suuntaan syyskuussa 1990 julkaistulla Painkillerillä.

 

    Useat muutkin pitkän uran omaavat raskaan rokin yhtyeet olivat taipaleensa taitekohdassa. Esimerkiksi Iron Maiden julkaisi melko väsyneen No Prayer for the Dying -levynsä ja Bruce Dickinson kurkotti kohti nurkan takana odottavaa soolouraa. Myös kristillisen hard rockin lippulaiva Stryper koki tarpeelliseksi muuttaa pehmoista imagoaan rankempaan suuntaan. Yhtye hylkäsi tavaramerkikseen muodostuneet mustakeltaiset ihonmyötäiset ampiaisasunsa ja sliipatun imelän hiuslakan tuoksuisen kristillisen imagonsa. Vuonna 1986 ilmestynyt To Hell with the Devil -levy oli ollut huikea menestys, joka myi pelkästään USA:ssa yli kaksi miljoona yksikköä. Sen seuraaja In God We Trust (1988) muodostui myynnillisesti pettymykseksi. Levy yritti päihittää edeltäjänsä listasijoitukset popimmalla ja radioystävällisemmällä materiaalilla, mutta meni metsään kuin peura aamuöiseltä moottoritieltä. Toki levy ylitti kultalevyrajan, mutta puoli miljoonaa myytyä lättyä tuntui pettymykseltä, kun sitä verrattiin edeltäjänsä platinamyynteihin.

   Michael Sweet ja kumppanit ryhtyivät miettimään suunnanmuutosta, joka palauttaisi suuren suosion päivät. Liian popahtavan edellislevyn virheitä ei tahdottu toistaa. Vanhat esiintymisasut raahattiin Sweetin veljesten isoäidin kellariin ja hymypoikapatsaat myytiin pois kirpparilla. Uusi Stryper tulisi olemaan rankempi ja agressiivisempi niin ulkonäöltään kuin musiikiltaan. Sanoituksissa unohdettiin evankeliumin levittäminen ja lyriikoissa keskityttiin lähinnä ihmissuhteisiin ja rokin ylistämiseen. Myös vanha kristillinen Jesaja 53:5 -logo hylättiin levyn kannesta. (Sisäpussista se toki pienenä löytyy.) Jumala mainitaan levyn pitkällä kiitoslistalla, mutta ei mitenkään korostetusti. Kiitos kaikkivaltiaalle löytyy rimpsun puolivälistä perus-penan ja jampan välistä, kuin hiukan piilotettuna. Kannesta ei myöskään löydy hymyileviä Amerikan velikultia, vaan vankiasuihin tällättyjä yrmeäilmeisiä rokuja. Muutos herranrauhaa toivottavasta naapurinpojasta ajamattomiin partoihin ja tuimiin jurottaviin katseisiin on melkoinen. Entäs sitten se musiikki? 

   Against The Law on mielestäni parasta Stryperiä sitten Soldiers Under Command (1985) ja To Hell with the Devil (1986) -levyjen. Välihuomautuksena mainittakoon, että yhtye on tehnyt kovia lättyjä myös tämän vuosituhannen puolella, mutta aika kultaa muistot ja renkaat korvissa. Levyn tuottajaksi valikoitui pitkänlinjan nappulavelho Tom Werman. Hyvät, joskin kovin 80-lukulaiset soundit on Werman saanut levylle säädettyä. Hieman tietysti ihmetyttää Wermanin valinta, jos bändi halusi rankempaa äänimaailmaa. Tom Wermannia oli useamminkin syytetty livenä hyvinkin rokkaavien yhtyeiden levyjen liian sliipatuista ja kliinisistä soundeista. Esimerkiksi Dee Snideria on vuosikausia vaivannut ja kiusannut Wermanin Twisted Sisterin Stay Hungry (1984) -levylle vääntämät vokalistin makuun liian miedot säädöt. Myös Cheap Trickin jannut ovat kyseenalaistaneet Wermanin tuotannon In Color (1977) -levyllään. Sekä Twisted Sister että Cheap Trick levyttivät tuotoksensa myöhemmin uudelleen oman makunsa mukaisina.

   Levy floppasi lopulta täydellisesti. Johtuiko huono myynti sitten kristillisten piirien närkästymisestä yhtyeen uuteen ei niin uskis -imagoon? En ole oikein koskaan osannut uskoa siihen, että Stryperin hyvät myyntiluvut olisivat johtuneet yhtyeen kristillisyydestä. Yhtä lailla 80-luvun puolella ilmestyneet menestysalbumit olisivat varmasti myyneet kuin makkaraperunat Kuopion aamuöisellä torilla, vaikka niillä ei olisi uskonnollista viitettään ollutkaan. Voin olla tietysti väärässä, koska puhutaan niinkin hullunkurisesta maasta kuin Yhdysvallat. Itselle Stryper on lähinnä ollut erinomainen hard rock -yhtye, eikä niinkään syvällisen sanoman esilletuoja. Osaan kuitenkin itse oman iltarukoukseni laatia. Ei siihen kalifornialaisia pitkätukkia tarvita.

   Levyn avaava nimikappale ja sen perään tykitetty Two Time Woman ovat todellisia unohdettuja Stryper-klassikoita. Panokset on ladattu levyn alkuun, sillä kolmantena raitana Rock The People ei enää kanna kahden ekan vedon tasolla. Onneksi a-puolen kaksi jälkimmäistä kappaletta toimivat jälleen kuin Riihimäen aseman pisuaari. Tosin a-puolen päättävä Not That Kind of Guy lainaa ärsyttävän paljon Van Halenin Hot for Teacheria jääden täten vaille minkäänlaista omaperäisyyden häivääkään.

  

   Rieskan kääntyessä b-puolelle päästään kiinni sinkkuna julkaistuun Earth, Wind & Fire -lainaan Shining Star. Itseäni ainakin epäilyttää joka kerta, kun yhtye julkaisee ensimmäisenä singlenä kokopitkältään coverin. Se kertoo, ettei omaan materiaaliin ole täyttä luottoa. Toki monesti levy-yhtiön tai tuottajan painostuksesta näitä covereita tehdään. Tuotantoportaassa pelätään, että jäädään ilman ns. hittiä. Tässäkin tapauksessa olisin voinut jopa elää ilman tätä veisua. Se ei kohota albumia mitenkään uusiin ulottuvuuksiin, vaan kupruilee ja hilseilee koko lailla jopa hieman rutiininomaisena ja hengettömäna yksittäisenä vetona. Aika monessa kohtaa Stryper kuulostaa joltain muulta kuin itseltään. En muista, että yhtyeen muilta levyiltä paistaisi Eddie Van Halenin soittotyyli näin selkeästi läpi. Pakollinen balladikin tietysti löytyy ja se onkin varsin mainio verrattuna yleensä liian ällöihin vaahterasiirappikuorrutuksiin, joita Stryper on aikaisemmin jaellut. Lady on mukavaa kuunneltavaa, vaikka sekin tuo tosin mieleen Aerosmithin balladien kierron ainakin kitarasoolon osalta. Levyn loppupuolella taso ei laske, kuten niin monesti pääsee käymään. Caught in the Middle, All For One ja etenkin näppärästi nimetty :) Rock The Hell Out of You ovat toimivia rokettirolleja ja saavat jalan vipattamaan sohvapöydän alla.

  Against The Law:n huono menestys johti lopulta siihen, että yhtyeen toiminta alkoi hiljalleen hiipua. Vuonna 1991 yhtye julkaisi vielä kokoelmalevyn Can´t Stop the Rock höystettynä kahdella uudella biisillä. Yhtyeen jäseniä alkoi kiinnostaa enemmän muu toiminta kuin Stryper-nimisen kivireen vetäminen pitkin puolityhjiä konserttiareenoita. Yhtye vaipui horrokseen aina vuoteen 2003 saakka, jolloin Hollywood Records sai houkuteltua jäsenet levyttämään uusia kappaleita samana vuonna julkaistuun 7: The Best of Stryper -kokoelmaan. 

   Against The Law olisi mielestäni ansainnut paremman menestyksen ilmestyessään. Hyvä ja kuitenkin kivasti rokkaava levy. Jos jotain miinusta halutaan väkisin löytää, niin tietynlainen laskelmointi kuuluu hieman läpi. Olisi vain väännetty nupit kaakkoon ja annettu mennä. Kun on tarkoitus tehdä rocklevyä, niin silloin on syytä unohtaa turha muniinpuhaltelu ja trendien seurailu.

ACCEPT - THE RISE OF CHAOS (2017)

Tänään sitten luvatusti lihamyllyn läpi vedetään Acceptin uutukainen The Rise of Chaos. Albumi on Acceptin uusimman aikakauden neljäs studiotekele. Uuden ajan voi tietysti laskea alkaneen vokalisti Mark Tornillon bändiin liittymisen myötä vuonna 2009. Vokalistin vaihtaminen on käynyt kohtalokkaaksi bändille ennenkin, kun muistellaan 1989 ilmestynyttä Eat The Heat -levyä ja Udo Dirkschneiderin korvannutta amerikkalaislaulaja David Reeceä. Udon maastohousuihin hyppääminen ei onnistu keltä tahansa. Udon omintakeinen karisma ja laulutyyli ovat olleet niin kiinteästi kuitenkin tärkeä osa Acceptia. Vuoden -89 levyn ja varsinkin kiertueen floppaaminen kiristi yhtyeen jäsenten välejä aina käsirysyihin asti takahuoneissa. Joten varmasti Wolf Hoffman ja kumppanit eivät halunneet enää uusia 80-luvun lopun tapahtumia.

   Kun kuulin ensimmäisen kerran Mark Tornilloa Acceptin mikin varressa, heräsi ensin ajatus siitä, että nyt on etsitty vain ja ainoastaan samankaltaista lauluasaundia omaavaa kaveria kuin Udo. Mieleen hiipi Judas Priestin korvaajan etsiminen Rob Halfordille. Tim "Ripper" Owens oli tribuuttiyhtyeissä laulaessaan ja Priestiä fanittaessaan opetellut Halfordin maneerit viimeistä piirua myöten. Yhtä vain ei opettelemalla peilin edessä voi saada ja se on karisma. Olen myös sitä mieltä, että fania ei kannata hankkia bändiin jäseneksi. Siinä tehdään usein vain vääryyttä uutta tyyppiä kohtaan, jolle voi vanhojen bändiläisten puolesta syöttää mitä tahansa. Homma ei ole balanssissa.

   Epäilykset hälvenivät hyvinkin pian, kun koko albumi Blood of The Nations (2010) ilmestyi. Biisimateriaali oli vahvaa, eikä yhtye osoittanut pienintäkään epäilystä uuden tulemisen myötä vaan jyräsi metallimaailman etulinjaan Panzer IV-tankin lailla. Seuraavien levyjen, Stalingrad (2012) ja Blind Rage (2014), myötä meno senkun parani. Enää ei kukaan epäillyt Tornillon sopivuutta Acceptin lavan etulinjaan.

    Uuden levyn myötä olen törmännyt eri forumeilla aika paljon kommenteihin, jotka toteavat levyn olevan hyvä, mutta ei pärjää  kolmelle edeltäjälleen. Pahimmat huutelijat ovat väittäneet kuulleensa Hoffmannin riffit jo kolmeen kertaan edellisten levyjen myötä. Onko bändin taiteellinen sammio siis tyhjenemässä? Eka sinkun ja levyn nimibiisin myötä innostuin nyökyttelemään päätäni tyyliin ihan jees, mutta toisen kipaleen levyltä kuultuani olin myyty. Koolaid tärähti ja kovaa. Se on mielestäni yksi kovimpia Accept-veisuja vuosiin. Tarina vuoden 1978 Jim Jonesin johtamasta Kansan temppelistä on aina hirvittävyydellään  kiinnostanut. Nopealla nettivilkaisulla huomasin, että Kool-Aid -juomajauhetta on edelleen saatavilla. Toivottavasti Acceptin lakimiehet ovat tarkistaneet pykälät tarkkaan :). Luultavasti tuo hieman poikkeava kirjoitusasu pelastaa raastuvalta. Taidanpa tilata pari pussillista greipinmakuista Kool-Aidia itsekin.

    Wolf Hoffmannilla lienee ollut sävellystyön ohessa muutakin mietittävää, sillä rumpali Stefan Schwartzmann ja kitaristi Herman Frank olivat jättäneet yhtyeen ja Wolf on joutunut viemään ilmoituksia saksalaisten levykauppojen seinille: "Haetaan asiansaosaavia soittajia hevibändiin."  Uudet jannut kitaristi Uwe Lulis ja rumpali Christopher Williams istuvat porukkaan ainakin maallikon korvaan ihan pätevästi. Uuden levyn biiseistä edellä mainittu Koolaid ja varsinkin riemastuttava Analog Man kumartavat melkoisesti kasari-Acceptin suuntaan, mikä on ainakin meikäläisen makuun hyvä juttu ja saa hymyn huulille.

     Kyllähän tämä levynä vakuuttaa. Avausraita Die by the Sword sisältää kaikki ne nyky-Acceptin elementit, joista bändi on tunnettu. Toimivaa kamaa lähes koko levy. Ehkä ainoastaan No Regrets levyn viidentenä raitana ei saa varauksetonta ihailuani. Kappaleen keskinkertaisuutta korostaa, että sitä edeltää neljää erittäin vahvaa Accept-viisua. Myöskään levyn lopettava Race to Extinction ei nouse niihin mittoihin joihin tämän levyn toivoisi päättyvän. Ilmaan jää hieman löysän pierun haju kaiken hyvän päätteeksi. Yritys on kyllä kappaleen kohdalla kova, mutta jotenkin odotin loppuun kunnon paukkua. Mutta kyllähän tämä kuitenkin kokonaisuutena maistuu ja toimii kuin kesämökin puucee.

    Onko siis Accept enää sama yhtye kuin vuonna 1979 esikoislevyn aikoihin? Ei ole ja hyvä niin. Huomattavasti enemmän yhtäläisyyksiä löytyykin jo siihen 83-87 Acceptiin. Innolla odotan tulevia keikkoja. Ensin Udo täräyttää Turun Gongissa 15.11. Accept-klassikoista koostuvan keikkansa ja 17.2. Accept Logomossa näyttää toivottavasti mistä kana pissii. Molempiin liput on jo hanskassa.

ACCEPT - ACCEPT (1979)

Otan tänä viikonloppuna paloitteluun ja tarkempaan sisälmyksien tutkintaan sakemannien Accept-yhtyeen esikoisalbumin vuodelta 1979, sekä samaisen yhtyeen vastailmestyneen uutukaisen The Rise of Chaos. Puhutaanko samasta yhtyeestä kun aikaa on kulunut albumien välillä lähes neljäkymmentä vuotta? Vai keskustellaanko jo aivan eri bändeistä, joilla on vain sama nimi? Löytyykö nyky-Acceptista lainkaan mitään samaa kuin vuoden 1979  porukasta?

    Acceptin tuotanto on omalla kohdalla melko tuttua, varsinkin 80-luvun kultakauden lätyt: Balls to The Wall (1983), Metal Heart (1985) ja Russian Roulette (1986). Alkutaivalkin oli lähes läpeensä levyhyllyssä, mutta yhtyeen esikoinen puuttui. Eikä ollut myöskään materialiltaan tuttua kauraa entuudestaan. Aukko hevisivityksessä tuli siis korjata ja niinpä lautasella pyörii tämä moottorisahan kanssa kanteen tällätyn daamin pelästyttämä yhtye. Järkytys ensikuuntelulla oli melkoinen. Hirveää kuraa! Melkoista kohellusta paskoilla soundeilla. No, jostainhan se on kaikkien aloitettava ja harva taiteilija pystyy nikottelematta ensimmäisiä töitään kehumaan kymmenien vuosien jälkeen varauksettomasti.

    Pistän neulan kiinni vinyyliin uudelleen. Kuunnellaanpa kunnolla uudestaan. Levyn aloittaa singlenäkin julkaistu Lady Lou. Laukkariffi juoksee villiorin tavoin ja jos ei välitä tuhnuisista soundeista, on biisissä kuitenkin aineksia. Tulevien vuosien maastopukuinen taskuadonis ja duracell-heavyukkeli Udo Dirckschneider ei ole vielä täysin löytänyt omaa laulusaundiaan ja kuulostaa ponnettoman nuhaiselta. Tosin onnistuen välillä väläyttämään jotain kuin varoituksena tulevista äänijänteiden käyttömahdollisuuksistaan. Avauksen jälkeen junttaava Tired of Me on sävellyksenä hirveä tekele, mutta kun tarkemmin kuuntelee kappale sisältää varsin mallikelpoista stemmalaulantaa ja Wolf Hoffman näyttää soolokitaran varressa jo tässä vaiheessa olevansa tekijämiehiä. Kurja tuotantopuoli alkaa kismittää entistä enemmän, koska laulusta olisi saanut pienellä hiomisella ja vaivalla nappulapöydän takana huomattavasti paremman.

   Kolmantena kipaleena tiskiin lyödään basisti Peter Baltesin laulama slovari Seawinds. Ei huono, ei ollenkaan. Ehkä tästä levystä jää sittenkin hyvä maku kitalakeen alkushokin jälkeen. Tässäkin komeat taustastemmat toimivat hienosti. Toki vielä Accept ei ole löytänyt tulevaa tavaramerkkiään, tuota puna-armeijan kaltaista äijämäistä taustalaulantaa kertsien taakse it-patterin kaltaiseksi voimavaraksi. Neljäntenä soiva Take Him in my Heart ei onnistukaan enää saamaan verisuonia katkeilemaan ohimoillani. Periaatteessa rasittavan renkuttava kappale onnnistuu tarjoamaan hienoja kohtia. Udo kurkottaa kitarisojaan kunnolla kohti tulevaisuutta ja Hoffmannin soolo on jälleen hiomatonta timangia. A-puolen päättävässä Sounds Of Warissa päästetään Baltes jälleen vokalistin saappaisiin. Peter Baltes on ihan ok laulaja, muttei tietenkään Udon kaltainen luonnonoikku niin karismaltaan kuin ääneltäänkään. Mukavanoloinen heppu kyllä muuten ja loistava basisti. Nyt on enää vaikea löytää kappaleesta hyvää sanottavaa. Jopa Wolf Hoffman tuntuu käyttäneensä timangisoolot loppuun ja tyytyy tyhjänpäiväiseen kotikitaristien runkkailuun ja lirutteluun, kamala veisu! Lupaava alku kääntyy a-puolen lopussa karvaaksi kalkiksi ja pettymystä on vaikea nieleskellä.

   Käännän toiveikkaana b-puolelle ja taas mennään. Aloitus Free Me Now ei anna aihetta iloon. En halua sanoa siitä sen enempää, tilulilu riffittelyä ja tunkkaista laulua :(. Glad To Be Alone hidastaa tempoa hieman ja antaa Udolle mahdollisuuden tulkita loppua kohti komeaksi muodostuvaa kappaletta. Mitä pidemmälle styke etenee sen paremmalta se kuulostaa. Juuri kun se on parhaimmillaan, se tylysti loppuu ja seuraavaksi yhtye lataa ruskeasta nahkaisesta matkalaukustaan esiin käsittämätömän köyhän miehen Hurriganesilta kuulostavan rokettirollin ylistyslaulun That´s Rock ´N Roll. Ihan hirveää stuubaa, voi luojani, armahda tältä. Nyt tekee mieli lopettaa tämän kuuntelu, mutta jatkan urheasti kohti pelastavaa? loppua.

   Kahdesta viimeisestä kappaleesta ei löydy enää pelastajaa tälle levylle. Sävelkynästä on lopullisesti terä katkennut tässä vaiheessa ja kappaleet ovat lähinnä koomisia, Rampe & Naukkis-heviä! Silti ei tee mieli nauraa. Loppukaneetiksi täytyy sanoa, että minun on tietysti helppo huudella täältä näppäimistön takaa lähes neljäkymmentä vuotta sitten tehdylle levylle. Ei pidä paikkaansa! Olen rehellinen korvilleni, mutta armollinen ajalle. Tämä on varmasti ollut tärkeä askel yhtyeelle ja sen kehitykselle. Myöskään pienen Brain Records -levy-yhtiön resurssit satsata kunnolla rahallisesti ovat varmasti olleet niukat. Mutta jo seuraavilla levyillään bändi astui suuria harppauksia kohti tulevaa menestystään. I´m a Rebel (1980) ja varsinkin Breaker (1981) ovat huomattavasti esikoista laadukkaampia ja tuhdimpia paketteja.

   Huomenna siis läpileikkaan Acceptin uutukaisen The Rise of Chaos -levyn ja tulen varmasti pohtineeksi lisää mitä on jäljellä siitä vuoden 1979 Acceptista vuonna 2017, vai onko mitään? Stay Tuned!

SUZI QUATRO - SUZI...AND OTHER FOUR LETTER WORDS (1979)

Suzi Quatro on niitä mimmejä jotka osaavat rokata. Ja niitä mimejä ei joka kadunkulmassa vastaan kävele. Suzin suurimmat ja muistettavimmat hitit sijoittuvat sinne 70-luvun alkupuolelle. Ekan levyn 48 Crash ja Can The Can ovat ne kappaleet, jotka edelleen kuuluvat Suzilta niihin toivotuimpiin. Kuunnelkaapa Radio Suomen Entisten nuorten sävellahjaa joku lauantai. Lähes joka lähetyksessä jompi kumpi noista levylautasella pyöräytetään. Tuo leidin omaa nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1973. Itsellenäkin entuudestaan levyhyllystä löytyvät Quatron kolme ekaa julkaisua: Suzi Quatro (1973), Quatro (1974) ja Your Mamma Won´t Like Me (1975). Enkä paljon ole törmännytkään divareita kulkiessani Suzin myöhäisempiin levyihin. No, nyt reissullani törmäsin ja pakkohan se oli mukaan haalia.

 

    Tämä vuonna 1979 ilmestynyt Quatron järjestyksessään kuudes albumi laittoi jo ennen soittoa hieman  epäilyttämään. Josko kovasta rokkimeiningistä olisi yritetty siirtyä aikuisempaan makuun sopivaan soft-rokkiin tai ehkä vielä pahempaa... ajankohtaan sopivampaan ja myyvempään discoon. Onneksi disco-pelko oli turha. Sitä ei levyltä löydy. Ensin myös ajatuksia herätti levyn kansikuva, jossa Suzi toki irvistää kädet nyrkissä rivakasti. Mutta poissa ovat nahkakuteet. Ei tietoa tiukasta kokovartalonahkapuvusta. No, farkut sentään, eikä mikään jakkupuku. Toki jo edellisen If You Knew Suzi (1978) -levyn nimi ja kansi antavat ymmärtää, että jokin on muuttunut. Suzi ei ole enää se korttelin rokkaava paha tyttö vaan kiltti naapurin Liisa. En halua Liisaa haluan Suzin!

    Annetaan levylle kuitenkin mahdollisuus. Hitachin levysoitin täysille ja vinyyli pyörimään! Ehkä tämä levyn kannessa oleva irvistys tarkoittaa paluuta rokimpaan meininkiin. Levy alkaa kovin perus 70-lukulaisella Quatrolle tutunkaltaisella rokkauksella I've Never Been in Love, joka tuo mieleen Sweetin ja monet muut Suzin aikalaiset. Jostain syystä melodiasta tulee mieleen myös oman kotoisen Juicemme Kuopio tanssii ja soi, jonka melodian Juice taas pölli Beatlesin Back In The U.S.S.R. -kappaleesta. Joka tapauksessa kappale saa hymyn huulille ja jalan vipattamaan. Tämähän taitaa sittenkin olla hyvä levy. Kappale julkaistiin levyltä myös sinkkuna ja se menestyi ihan mukavasti niin Jenkkilän että Britannian listoilla. Myös kakkostykitys Mind Demons on toimivaa kamaa. Miinusta kolahtaa kolehtihaaviin kuitenkin soundeista. Kitarat on laskettu melko kuulumattomiin, mikä saa kappaleet kuulostamaan popahtavilta. Enemmän säröä ja potkua munille nämä viisut kaipaisivat.

    A-puolen kolmas veisu She´s in Love With You oli jopa jonkinmoinen hitti Englannissa, Itävallassa, Hollannissa ja Norjassa, jossa koko levy nousi listasijalle 4. Myös amerikkalaiset keikuttivat takapuoltaan tämän tahtiin mukavan paljon. Enpä tiedä, ihan kiva renkutus, mutta paino sanalla renkutus. Levyn soundit ohenevat mitä pitemmälle päästään. Hollywood ja a-puolen päättävä nimikappale Four Letter Words alkavat jo masentaa. Alun lupaava meno on enää muisto vain.

    Kääntöpuolen avaa Mama`s Boy on onneksi vähän menevämpi veto, mutta sen jälkeen albumi sukeltaa jonkinmoiseen keskinkertaisuuden suohon, josta se ei valitettavasti enää nouse. Levyn alussa vielä ärhäkkä Suzi jopa laulaa falskisti vailla tunnetta loput kappaleet. Onkohan nämä niitä kuuluisia täytebiisejä? Alan ymmärtää miksei meille jälkipolville paljon kerrottavaa tästä levystä jäänyt. Muutama hyvä yritys, mutta farkut jalassa Suzi Quatro ilman särökitaraa ei maistu. Missäköhän kohtaa joku levypomo on saanut päähänsä idean, että ihmiset haluavat aikuistua suosikkiartistiensa kanssa? Väärin, niin väärin! Ihmiset haluavat palata nuoruuteensa suosikkiensa parissa ja vetää ne henkiset nahkahousut jälleen jalkaan.