sunnuntai 8. marraskuuta 2015

DEF LEPPARD - DEF LEPPARD (2015)


Kun bändi julkaisee vanhoilla päivillään albumin joka kantaa pelkästään yhtyeen nimeä, nousevat karvat valmiiksi pystyyn. Eivätkä nyt odottavan kutkuttavan jännityksen johdosta vaan lähinnä pahinta peläten. Kas kun tämä korostaa uutta alkua ja toimii yhtyeelle eräänlaisena puhdistautumisriittinä, jolla vanhat synnit ja väärät valinnat pyyhitään pois. Eli se toimii kuin Jeesuksen veri. Lähes aina tämä tämä korostetun liioiteltu ele saa vanhat fanit höristämään korviaan, että olisiko nyt niin että yhtye tekee sellaista musiikkia, johon se parhaimmillaan pystyi. Ja lähes joka kerta mennään metsään ja lujaa. Ystävän ohje: Vältä vanhoja bändejä, jotka julkaisevat omaa nimeään kantavan ties monennenko albuminsa. Samaa pätee kirjoihin, joissa kirjailijan oma kuva koristaa etukantta. Se on yhtä varma merkki sisällön puutteesta.

    Menin tietysti halpaan itsekin odottaessani uutta Def Leppard -levyä. Tai sanotaanko etten ole odottanut Def Leppardilta mitään enää Hysterian jälkeen. Mutta ensi-iskuksi uudelta levyltä valittu Let´s Go sai hormonit hyrräämään ja kääntämään katseen pitkästä aikaa Sheffieldin suuntaan. Vaikka ei kuuron leopardin poijaat ole tainneet vanhassa kotikylässään enää vuosiin asua. Biisin riffittely, soundit ja stemmat tuovat mieleen härskisti Hysteria-aikaisen Leppardin ja vievät tällaisen keski-ikäisen kaljamahaisen kaljuuntuvan miehen ajatuksissaan takaisin sinne viriiliyden päiviin kahdenkymmenenviiden vuoden päähän lauantai-iltoihin, kun sateinen katu Kauppatorin laitamilla tuoksui jännitykseltä ja elämä oli otettavana juuri siinä ja nyt, sellaisenaan tarjolla. Suussa maistui Koffin kolmonen ja ohimoissa kiehui kuuma veri. Joe Elliot ja kumppanit onnistuvat laskelmoidusti avauskappaleellaan ja saavat siis meidät kaipaamaan jotain jonka jo Fredi ties kertoa Kolmatta linjaa takaisin dallatessaan: Nuoruutta ei voi saada takasin. Vai voiko sittenkin, Def Leppard lupaa ja tämän lupauksen perässä harhauduin äijien uuden levyn pariin.

   Def Leppardin levyt High ´n´Dry (1981) ja Pyromania (1983) ovat itselleni ne tärkeät Leppard-lätyt. Varsinkin näistä jälkimmäinen toimii edelleenkin täpöllä. Vuoden 1987 ja yhtyeen menestynein ja aivan järjettömästi myynyt tekele Hysteriakin vielä putoaa vahvojen biisiensä ansiosta. Tosin muovisen äänimaailman venyttäminen aivan äärimmilleen niin sanotuksi Def Leppard-soundiksi alkoi hieman ahdistaa keinotekoisuutensa ansioista. Hysterian jälkeinen Def Leppard-maailma on tarjonnut meikäläiselle enää välähdyksiä sieltä täältä, muttei mitään erityisen kiinnostavaa. No nyt paneuduin uutukaiseen tosissani ja hieman on kusetettu olo.

    Let´s Go:n jälkeen meno jatkuu kuin Hysteriaa kuuntelisi. Toinen biitti Dangerous jatkaa nostalgia -tipan annostelua suoraan suoneen. Vielä tässä vaiheessa heiluttelen persettäni peilin edessä hymyssä suin. Mutta sitten tapahtuu jotain. Kolmas kappale kumartaakin syvään Queen-yhtyeen Another One Bites The Dust -hitin suuntaan. Tämän vielä jotenkin jaksan, mutta sitten...Leppardilla on historiansa imelien siirappiballadien parissa runkkaavana yhtyeenä, mutta We Belong on kuin loppuunkulutetut sukat. Kappaleeseen ei tuo mitään lisäarvoa, että siinä pääsevät leadeja laulamaan muutkin ukot kuin Joe Elliot. Hoh hoijaa.

    Tuntuu kuin punainen lanka, jos sitä koskaan olikaan, katoasi lopullisesti yhtyeeltä seuraavien aivan mitäänsanomattomien veisujen myötä. All Time High levyn puolivälissä on yritys palauttaa jo uskonsa menettänyt kuulija takaisin rippituoliin. Biisi yrittää rokata kuin Michael Monroe, muttei yllä tarttumaan kuin Monroeta saappaan varresta. Oksennus ei vieläkään pääse pönttöön asti suustani, koska seuraavaksi nämä veijarit ovat avanneet laulukirjan kohdasta Led Zeppelin ja jollain kumman aivopierulla ovat päättäneet levylle asti päästää tekeleensä. Led Zeppelin teki tämän aikoinaan täydellisesti, mihin tarvitsemme Def Leppadin Led Zepmäistä jammailua. Tarvitsemme sitä yhtä paljon kuin VitaeProta.

    Levyllä on 14 kappaletta. Albumia olisi varmasti saanut tiivimmäksi paketiksi karsimalla määrän vaikka kymmeneen. Tällä tasolla karsittavia olisi riittänyt. Biisit Forever Young ja Last Dance menevät korvasta sisään ja tulevat perseestä ulos. Broke ’N’ Brokenhearted väläyttää välistä ihan kivaa rokkailua, mutta ei kuitenkaan irtoa taaskaan kunnolla. Kitaristikaksikko Collen-Campbell pelastavat tällä levyllä sen mitä pelastettavissa on.

   Onneksi kaksi viimeistä laulua tekevät skolioosiin vääntyneelle levylle pienen ryhtiliikkeen. Wings Of An Angel toimii ja Joe Elliotkin tuntuu saavansa tulkintaasa lopulta jotain värejä ja tunnetta. Kappale kahlaa vielä sävyltään kivasti hieman normaalia tummemmissa tunnelmissa kuin yhtyeellä on normaalisti tapana ja jälleen kerran Collenin soolo tuntuu hyvältä ja niin oikealta. Levyn päättää Blind Faith, josta pidän myös hieman synkähkön tunnelmansa puolesta kovinkin. Ainut särö tähän on taas tuon vanhan laulukirjan kaivaminen auki nyt B-kirjaimen kohdalta. Ihan kiva, että osoitetaan kunnioitusta omille musiikillisille esikuville, mutku...Leppard on jo levyllä siis kumartanut Queenille ja Led Zeppelinille. Nyt lopussa vielä Beatles saa oman hatunnostonsa. Ei vain osoita mitään suurta omaperäisyyttä lainata kappaleen keskelle suoraan pätkää Strawberry Fields Foreveristä.

   Olipas tämä nyt taas savotta. Eivät odotukset ihan täyttyneet, mutta sitähän se elämä on. Kohti uusia pettymyksiä. Voi olla, että pari seuraavaa tämän bändin tuotosta tulee ehkä tulevaisuudessa ohitettua olankohautuksella. Menen nyt puhdistamaan korvani Pyromanialla.










tiistai 28. heinäkuuta 2015

PAUL STANLEY (1978)



Paul Stanleyn sooloalbumi on kaikista neljästä ehkä odotetuimman kaltainen. Stanley ei halunnut lähteä tekemään liiaksi Kissin omasta materiaalista poikkeavaa kamaa ja miksi olisikaan. Kiss tyydytti musiikillisesti ehkä parhaiten juuri Paul Stanleyn kunnianhimoa. Jos yhtye pitää yhdistää yhteen jäseneensä tunnistettavimmin musiikillisesti, on se henkilö juuri Stanley. Ulkoisesti bändin kasvot ja tunnetuin karaktääri on tietysti Gene Simmonsin luoma demoni, mutta musassa pitkäkieli jää tähtilapsen jalkoihin. Jopa Simmonsin pahuuden tavaramerkiksi muodostunut God Of Thunder on Paul Stanleyn käsialaa, toki vahvasti Bob Ezrinin ideoimana.

    Ero jo rasittaviksi käyneistä Kiss-kavereista, lähinnä Ace Frehleystä ja Peter Crissistä antoi Stanleylle tilaa hengittää vapaammin, mutta toisaalta tienpäällä rundaamaan tottunut tähtisilmä koki epävarmuutta. Siviilissä  ilman lavarooliaan Stanley tunsi itsensä yksinäiseksi ja olonsa tyhjäksi. Naisia ja rahaa riitti, mutta kaikki ei tuntunut kuitenkaan olevan kohdallaan. Stanley kammoksui alkuun Kissin yli vuoden keikkataukoa. Herra ja hidalgo tunsi elävänsä vain lavalla ja sen jälkeen himassa seinät kaatuivat päälle. Siellä jo huudetaan, että voi miljonääriraukkaa, hankkisi oikeita ongelmia! Joo, kaikki on suhteellista. 
 
 

 
    Onneksi sooolevyn duunaaminen antoi muuta mietittävää kuin tapettien tuijottamisen. Mistäpä lauluun aiheet? Aika pitkälti omista naissuhteista. Stanley kaipasi vakiintumista, mutta samaan aikaan heilasteli itse useaan eri suuntaan. Soololevynsä kappaleet Tonight You Belong To Me ja Wouldn´t You Like To Know Me Stanley kirjoitti Bill Aucoinilla pr-osastolla eli samassa "Kiss-firmassa" työskennelleestä Carol Kayesta. Sitä kutsutaan kuormasta syömiseksi eli työpaikkaromanssiksi. No joo, toimiston tyttöjä ei lasketa, vai? Paul vaati Carolia hylkäämään silloisen poikaystävänsä, vaikka omien sanojensa mukaan nauttikin klassisista kolmiodraamoista. WTF?? Neiti lemppasi toisen kundin pihalle ja ilmaantui Paulin oven taakse, mutta arvatkaapa mitä? Paul Stanley, suuri rockjumala, ahdistui tästä kovin. Carol hyppäsi seuraavaan junaan ja matkusti takaisin ex-poikaystävänsä kainaloon. Mutta loistavat kipaleet Stanley aiheesta sai rutistettua. Ne ovat levyn helmiä. Rokkenrollia parhaimmillaan. Toki lauluun oli aihetta myös muista naissuhteista. Iki-imelä, mutta niin liikuttavan koskettava kaikkien tulevien kasariballadien äiti Hold Me, Touch Me (Think of Me When We're Apart) linkittyy pienen mutkan kautta bändikaveri Gene Simmonsiin. Simmonsin heilastelu Cherin kanssa on tuttua kauraa kaikille ja Amerikan seitkytluvun seiskapäivien normikamaa, mutta Paul Stanley pokasi Cherin siskon Georganne LaPieren. 




    Paul törmäsi myös ensimmäisen kerran kaveriin nimeltä Desmond Child. Toki häneenkin naisten kautta. Stanley oli nähnyt New Yorkin lyhtypylväissä keikkajulisteita bändiltä nimeltä Desmond Child & Rouge. Yhtyeessä lauloi Desmondin lisäksi kolme hemaisevaa leidiä Diana Graselli, Maria Vidal, Myriam Valle. Näiden naisten perässä Paulus kiiruhti katsomaan keikkaa. Stanley ui itsevarmoin elkein liiveihin ja ajautuikin suhteeseen yhden Desmondin tytön kanssa. Paulin ilmaannuttua kuvioihin Desmond tulikin hyvin pian, jo vuonna 1979, ulos kaapista. Sillä tuskin oli suoraan yhteyttä Paul Stanleyn ilmaantumiseen pelikentälle. Korkeintaan kuin, että Paul ystävänä valoi itseluottamusta Desmondiin. Tai sitten Desmond totesi nähtyään Stanleyn, ettei ollut muuta mahdollisuutta, kun tämä kuitenkin veisi kaikki daamit ;). Paul piti näkemästään ja kuulemastaan Rouge-yhtyeen meiningistä niin paljon, että pyysi pumpun studiuoon vetämään taustoja levynsä Move On -kappaleeseen. Myöhemmin Rouge hajosi ja Paul unohti tytöt, mutta yhteistyö Desmondin kanssa alkoi ensin melko messevällä I Was Made For Loving You-diskoilulla jatkuen myös Kissin kasarikaudella useilla hiteillä. Paul Stanley oli muuten se henkilö joka ehdotti Desmondia säveltäjäksi, kun Bon Jovi oli työstämässä kolmatta albumiaan. Niin just, sitä Slipperyä.
 
 

 

    Rockjumala Paul Stanleyn itseluottamus yksityiselämänsä suhteen saattoi olla heikoilla, mutta musiikki rakentui vahvalle peruskalliolle. Siitä kertoo sekin, että mestarin levy on ainut Kiss-kukkojen albumeista, jolle ei kelpuutettu covereita. Eli luotto omaan biisinkirjoitustaitoon oli kova. Varmistuksia ei tarvittu. Stanley on omassa elämäkertakirjasssaan kertonut, ettei kukaan toivonut mitään hyvää kavereidensa levyjen suhteen. Kilpailutilanne on ollut melko totista turpaanvetoa. Nyt punnittiin kuka on Kissheeboista ykkösjätkä. Altavastaajina peliin lähtivät Frehley ja Criss, joista ensimmäinen yllätti koko odottavan Kissmaailman tai ainakin kaikki tuttunsa levyllään. Paul Stanleyn voisi kuvitella olleen karvaasti pettynyt levynsä listasijoitukseen verrattuna "bestiksiinsä". Albumi nousi Billboardin albumilistan sijalle 40 jättäen vain Peter Crissin taakseen muutamalla sijalla. Singlenä levyltä lohkottiin jo edellä mainittu siirappi Hold Me Touch Me, joka ei ehkä ollut kuvaavin veto älpyltä. Avausbiisi Tonight You Belong To Me olisi iskenyt sinkkuna kuin aavikon korkkarit muinoin eli miljoona volttia, mutta Casablancalla Bogartin Neil tötsypäissään tuumi toisin. Toki kappale oli Acen New York Grooven jälkeen toiseksi paras levyjen sinkkusijoitus, mutta vasta Billboard-sijalla 46 jättäen Simmonsin Radioactiven sijalle 47. Peter Crissin sinkut eivät sadan sakkiin mahtuneet.



Paulin levyn posteri.


   Merkittävin musiikillinen apu studiossa ja levynteossa oli Bob Kulick. Mies, joka oli jo Alive II:n ja myöhemmin Killersin studioraidoilla käynyt tuuraamassa viihteelle unohtunutta Ace Frehleytä. Bob Kulick on aina ollut mies paikallaan, mutta kuitenkin ilman ansaitsemaansa suurempaa huomiota. Bob hääri Meat Loafin ykköskepittäjänä, samoin kuin Blackie Lawlessin ideoimalla Waspin The Crimson Idolilla. Useasti kalju kepinheiluttaja on saanut toimia Paul Stanleyn ja Kissin luottomiehenä. Myös Gene Simmons olisi halunnut Kulickin omalle soololleen tikkaamaan, mutta Stanley ehti ensin. Varmasti reilusti tuuheatukkaisempana herra olisi ollut Ace Frehleyn korvaaja bändissä. Sukuun se pesti kuitenkin lopulta päätyi, kun pikkuveli Bruce Kulick liittyi yhtyeeseen 80-luvulla. Stanley itse toimi levynsä tuottajana apunaan Jeff Glixman. Kulickin lisäksi nimimiehistä levyn Take Me Away (Together As One) raidalla rummuissa kuullaan Carmine Appicea.
 
 

 

   Levytys tapahtui New Yorkissa ja Los Angelesissa, mutta Stanley halusi miksata levyn kuitenkin Lontoossa kuululla Trident-studiolla, jossa olivat levyttäneet niin Beatles kuin Queen. Samalla reissulla Stanley miksasi myös New England-yhtyeen debyyttilevyn, jonka tuottajaksi hän oli lupautunut Bill Aucoinin pyynnöstä. Englannin reissuun liittyy myös traagisuutta, kun Atlantin yllä Concordesta sammui yllättäen toinen moottoreista. Kone joutui lopulta tekemään hätälaskun Newfoundlandin lentokentälle, josta Stanley pääsi seuraavana päivänä jatkamaan DC-10:n kyydissä perille Lontooseen. Alunperin kolmen ja puolen tunnin matkasta muodostui 17-tuntinen, mutta hengissä selvittiin.



Acen sinkku oli hitti, muut eivät.

   Casablanca Records teetätti yhtenäistä linjaa noudattavat kannet Eraldo Carugati nimisellä taitei-lijalla. Soololevyjen kannet ovat muodostuneet yhtä ikonisiksi Kissin historiassa kuin esim. Ken Kellyn maalaamat Destroyer ja Love Gun tai kuin Michael Doretin Rock and Roll Overin kansitaide. Nimenä tosin Carugati usein unohdetaan mainita toisin kuin Kelly ja Doret. Carugati maalasi myös kannet Rushin Fly By Night albumiin. Sooloalbumit julkaistiin syyskuun 18. päivänä 1978. Neil Bogartin ideana oli nelinkertaistaa Kissin myyntiluvut, kun jokainen teini ostaisi neljä levyä yhden sijasta. Vaikka jokainen levy saavuttikin Yhdysvalloissa platinarajan eli yli miljoonan myydyn levyn pyykin, olivat kulut sen verran kovat, että levylafka otti kuitenkin projektista neniinsä. Myös Kissin koko ajan enemmän rockyhtyeestä lapsiperheiden suosikiksi muuttuminen söi yhtyeen uskottavuutta samalla popimmaksi muuttuvan musiikin myötä.


Ja vinkkinä loppuun...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ










torstai 23. heinäkuuta 2015

ACE FREHLEY (1978)


Ace Frehleyn henkilökohtainen elämä oli jo vuonna 1978 melkoisessa sivuslaidissa. Päihteet, lähinnä alkoholi ja kokaiini, toivat reilusti lisää vauhtia muutenkin melko värikkäänä persoonana tunnetun avaruusmiehen lentoon. Sex, drugs & rock and roll -kliseen mukaan elävällä Frehleyllä meni vielä tässä vaiheessa melko mukavasti. Kroppa ja pää kestivät menossa mukana ja Kissin luottokortilla ei tuntunut olevan limittiä eli taalojakin oli perstaskussa melkoinen nippu. Nykypäivänä täysin raitis Frehley ehti kuitenkin kadottaa myöhemmin suuren osan Kississä tienatuista manitsoistaan ja ison siivun elämästään täysin soosissa hillumiseen. Onneksi nykyään tupakkiaskeissa ja viinapulloissa on varoitustarrat, niin ei käy näille nykypäivän teinipoppareille kuten esikuvilleen.

   Kun Gene Simmons ja Paul Stanley vuonna 1978 myöntyivät ideaan antaa jokaisen jäsenen tehdä omat soololevynsä, ajatuksena oli vahvasti motivaatonsa yhtyeen sisällä kadottaneiden ja omaan leiriinsä ajautuneiden Frehleyn ja Peter Crissin rauhoittaminen ja palauttaminen ruotuun. Stanley, Simmons ja Bill Aucoin elättelivät toivoa, että enemmän ja enemmän bändiin välinpitämättömästi suhtautuneet kitaristi ja rumpali ymmärtäisivät palata iltalomilta ajoissa kasarmille saatuaan purkaa paineensa ja päästää höyrynsä pihalle omiin levyihinsä. Se miten lopulta kävi ei ollut ruksattuna kenenkään pitkävetokuponkiin. Elämä on ihmeellistä.
 
 

 

   Ace Frehley päätti ottaa avukseen levyntekoon tuottajaksi Eddie Kramerin. Frehley oli mieltynyt Kramerin tapaan työskennellä jo aiemmin Kissin kanssa. Eddie Kramerin näkemys sekä taidot tehdä ja tuottaa rocklevyjä olivat 70-luvulla vertaansa vailla. Frehley ei myöskään marssittanut Simmonsin tapaan studiota täyteen muusikoita, poppareita ja takalistonnuolijoita. Rumpuihin avaruus-esa buukkasi ystävänsä Anton Figin, joka tulisi myös olemaan melko tykissä roolissa Kissin tulevilla albumeilla. 

   Frehleyn levylle kirjoittamat kappaleet ja levy kokonaisuutena yllättivät varmasti Stanleyn ja Simmonsin. Tai jos eivät vielä julkaisuvaiheessa tajunneet Ässän pesseen mäntysuovalla kollegojensa tekeleet mennen tullen, niin viimeistään myyntiluvut pakottivat Kissin pääpomot nöyrtymään ja ihmettelemään mikä omissa lätyissä meni pieleen. No joo... liioittelen hieman, sillä kyllähän jokainen levyistä sai paltinamyyntiin oikeuttavan statuksen ja Simmonsin levy nousi korkeimmalle listasijalle albumilistalla. Eikä Paul Stanleyn levyssä ole mitään vikaa. Päinvastoin. Stanley osoittaa vahvalla materiaalillaan jo  vuonna 1978 olevansa se herra ja hidalgo, joka Kissin peräsimessä on ja tulee olemaan tulevinakin vuosina. Palataan tuohon Paukan levyyn vähän myöhemmin omassa nuotiopiirissä. Kovin kauas Simmonsin listasijasta ei Ace jäänyt nousten Billboardilla pykälään 26.
 
 

 

   Ace Frehley avaa soolonsa kappaleella Rip It Out ja näyttää heti mistä kana pissii ja paarma hässii. Vahvaan riffittelyyn ja omaperäiseen kitarointiin, mutta samalla loistaviin kappaleisiin tukeutuva levy on toimiva kokonaisuus alusta loppuun. Levyltä löytyvät alkoholiin ja kokaiiniin viittaavat kappaleet, Snow Blind ja Wiped-Out, ovat kuitenkin enemmän oman elämäntavan kuvauksia kuin kiusantekoa Simmonsille. Ace Frehley oli ainut kiss-herroista, joka onnistui saamaan hitin levyltään. Russ Ballardin Hello-yhtyeelle kirjoittaman kappaleen New York Groove koverointi oli onnistunut veto. Styge nousi Jenkkilän sinkkulistan sijalle 13 ja siitä muodostui New York-anthem ja samalla yksi Ace Frehleyn tavaramerkkibiiseistä Se myös nosti koko albumin myydyimmäksi kaikista neljästä soolosta. Tulevalla Dynasty-kiertueella settilistaan mahtui alkuun yksi biisi joka levyltä. New York Groovea Kiss on veivannut myöhemminkin setissään. Reunion-kiertueen Helsingin keikalla 1997 kappale soljui lopulta Helsinki Groove muotoon, varsin hupaisaa New Yorkin poijiilta.


Accen soolojulkku.
 
   Soololevyn menestys antoi varmasti Frehleylle reilusti lisää itseluottamusta. Hellyyttävästi koheltavasta ja kikattelevasta kitaristista oli tulossa selvästi Kissin suosituin jäsen fanien keskuudessa. Inhimillinen ja pikkujurrissa koko ajan heiluva avaruusmies oli selvästi kansaanvetoavampi hahmo kuin tämän rinnalla jäykät ja seipäännielleet aina asialliset virkamiesmäiset Simmons ja Stanley. Seuraavilla Kiss-levyillä, Dynasty ja Unmasked, avaruusässä saikin esille enemmän kappaleitaan kuin aiemmin. Peter Crissin kävi aivan toisin. Jopa bänditoverien haukkuma Crissin soololevy myi vähiten ja samalla asia nakersi Crissin väärinymmärretyn egon höyrypäistä ajautumista eroon yhtyeestä. Ero tapahtuikin jo vuonna 1980 ja sitä edeltävällä Dynasty-kiertueella Crissin välinpitämättömyys ja päihteiden  kokopäiväinen käyttö saivat aikaan melko surkuhupaisia hetkiä, kun kissamies ei tahtonut pysyä hereillä esiintymisten loppuun asti. Voisin kuvitella, että ilman oman soolonsa menestystä myös Frehley olisi eronnut Kissistä jo paljon paljon aikaisemmin. Melko tyytyväiseltä Frehley bändissä tuntuikin aina siihen asti, kunnes Stanley, Simmons ja Bob Ezrin saivat päähänsä loistoidean teema-albumista (Music from) The Elder. Mahtipontinen konseptialbumi ei missään vaiheessa ollut Frehleyn mieleen. Ace Frehley erosi Kissistä vuonna 1982...ekan kerran.


ja vinkkinä loppuun...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ







maanantai 20. heinäkuuta 2015

GENE SIMMONS (1978)



Gene Simmons lienee ikonisin hahmo rockmaailmassa. 70-luvulla Simmons oli vielä mystinen demoni, jonka naamion taa ei normijamppatavis päässyt kurkistamaan. Siis täysin eri tyyppi kuin 2000-luvulla omassa perhesarjassaan töllössä koheltava ikääntynyt rokkari, joka näyttelee bisnesmiestä parhaan kykynsä mukaan. Koko Kiss, mutta varsinkin Simmons, loivat bändistään elämää suuremman brändin. Sen merkitystä ei voi väheksyä. Joka toinen nelikymppinen suomalaismuusikko mainitsee vaikuttajakseen Kissin. Toki Suomessa kovin Kiss-aalto osui 80-luvulle aikaan jolloin yhtye oli luopunut kuolemattomuudestaan ja käytti enää vain poskipunaa ja ripsiväriä, sekä tupeerasi hiuslakalla pehkonsa Poisoneiden ja Faster Pussycattien tapaan.


Kiss, eiku Beatles.
 
   Vuonna 1978 maailma oli polvillaan Simmonsin edessä ja hän oli onnistunut luomaan yhtyeestään omien idoliensa The Beatlesin kaltaisen yhtyeen. Siellä Heikki Harma, jo nurkkapöydästä huutelee, että mitä tekemistä näillä maalinaamoilla on Maccan ja kumppaneiden kanssa. Yllättävän paljon, vastaan Heikille. Beatlesissa oli neljä hyvin vahvaa tunnistettavaa hahmoa. Jokaisella omanlainen laulusaundinsa ja karaktäärinsä. Kaikki handlasivat omat tonttinsa lopputuloksena ollen "We are One". Kyllä Ringo Starr sävelsi yhtä lailla kuin Peter Criss. Teki Ringo ainakin Dont Pass Me By:n Valkoiselle tuplalle, joka on vallan mainio laulu. Etelärokkarit The Georgia Satellites teki siitä varsin menevän kovervedon 80-luvulla. John, Paul, George, Ringo = Gene, Paul, Ace, Peter. Siitä onko Gene Simmonsista John Lennoniksi ja päin vastoin on turha alkaa nillittämään.
 



    Kun Gene Simmons alkoi työstämään vuoden 1978 soololevyään, hommaa lähdettiin hämentämään isolla kauhalla. Studioon kutsuttiin enemmän väkeä kuin helluntailaisten kesäkokoukseen vuonna 1979. Nimekkäimpien vierailijoiden listalla olivat Aerosmithin Joe Perry, Bob Seger, Cheap Trickin Rick Nielsen, Pulmusten Peggy Bundyna myöhemmin tutuksi tullut Katey Sagal, Donna Summer ja tietysti Genen jenkkilööppeihin saanut Cher. Cher ei muuten laula levyllä, vaan lähinnä ääninäyttelee orgasmia puhelinlinjoilla kappaleessa Living in Sin. Levyn tuottajaksi Simmons palkkasi avukseen Sean Delaneyn. Saman miehen, joka oli auttanut Peter Crissin levynkin teossa. Sean Delaneyn panos Kissin alkuajoista aina Creatures of The Night -levyyn asti oli merkittävä. Hän kehitti lavaesiintymistä yhdessä bändin kanssa, sävelsi biisejä ja kaiken kaikkiaan oli Bill Aucoinin ohella tärkeä osa Kissin organisatiota tai perhettä kuten kauniisti sanottaisiin.
 



   Ehdin jo Peter Crissin levystä kirjoittaessani haukkumaan Simmonsin omaa sillisalaatiksi, eikä kantani ole muuttunut. Samaan ongelmaan törmää, kun kuuntelee herran vuoden 2004 toista sooloa Assholea. Punainen lanka ei ole tuttu käsite. Ammutaan joka suuntaan mahdollisimman isolla aseella tähtäämättä. Silloin tällöin toki osuu kohdilleen, mutta huteja tulee turhan paljon. Olen lukenut, jotta Simmons kirjoittaa ja säveltää melkoiset määrät. Eli monesti määrä korvaa laadun. Kississä bändikaveri Paul Stanley onneksi rajoittaa Kepan omahyvähyväistä "kaikki mihin kosken muuttuu kullaksi -käsitystä." Samoin 70-luvulla Kissin levyjen tuottajilla Bob Ezrinillä ja Eddie Kramerilla oli sen verran tiukka auktoriteetti, ettei mikä tahansa kura päässyt levylle asti. Omilla sooloillaan kukaan tuskin uskalsi kyseenalaistaa maestron näkemyksiä, sen verran kuitenkin perseennuolemisesta taaloja oli luvassa.

Mukana tulleet julisteet ovat nykypäivänä keräilykamaa

   Albumi alkaa varsin menevällä pop-rallilla Radioactive, joka julkaistiin myös singlenä. Kappale on sinällään mainio, mutta siihen johtava kauhuelokuvamainen intro on ehkä upeinta mitä tälle levylle on saatu aikaan. Se lupaa jotain mitä loppulevy ei aivan lunasta. Ja kun siitä Beatlesistä aloitin, niin kuunnelkaapa kappaleet See You Tonite, Always Near You/Nowhere To Hide ja Mr. Make Believe. Jos ei niistä paista Beatles läpi kuin syyllisyys Isometsän lapimiehen puheista, niin ei mistään. Ehkä kaikkein käsittämättömin töräys on levyn päättävä Samu Sirkan joulutervehdyksenä tuttu When You Wish Upon A Star. Genellä on tähänkin hyvä selitys lapsuudestaan, mutta ei sitä silti olisi tarvinnut levylle asti laittaa. Albumi nousi Usan Billboard listalla sijalle 22, mikä oli Kiss-herrojen soololevyille korkein sijoitus. Eniten se ei näistä neljästä kuitenkaan myynyt.



   Jännä yksityiskohta, joka pitää vielä mainita, on ainakin alkuperäisen jenkkivinyylin keskiön reunaan kaiverrettu teksti: "OR SOMTHING SEEM LARH". Miksi se on siinä ja mitä se tarkoittaa? Sisäpiirin studiovitsi vai saatanallinen viesti? Fanit ovat raapineet takalistojaan ja päitään kymmeniä vuosia asian tiimoilta. Varsinaista vastausta ei ole saatu itse Simmonsiltakaan. Joko ukko ei muista tai ei halua paljastaa mystiseksi kasvanutta arvoitusta. Itse epäilen, että se on tällätty siihen, että voisimme edelleen ihmetellä asiaa lähes neljän vuosikymmenenkin jälkeen.




Ja vinkkinä loppuun...jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa: