sunnuntai 13. elokuuta 2017

ACCEPT - THE RISE OF CHAOS (2017)


Tänään sitten luvatusti lihamyllyn läpi vedetään Acceptin uutukainen The Rise of Chaos. Albumi on Acceptin uusimman aikakauden neljäs studiotekele. Uuden ajan voi tietysti laskea alkaneen vokalisti Mark Tornillon bändiin liittymisen myötä vuonna 2009. Vokalistin vaihtaminen on käynyt kohtalokkaaksi bändille ennenkin, kun muistellaan 1989 ilmestynyttä Eat The Heat -levyä ja Udo Dirkschneiderin korvannutta amerikkalaislaulaja David Reeceä. Udon maastohousuihin hyppääminen ei onnistu keltä tahansa. Udon omintakeinen karisma ja laulutyyli ovat olleet niin kiinteästi kuitenkin tärkeä osa Acceptia. Vuoden -89 levyn ja varsinkin kiertueen floppaaminen kiristi yhtyeen jäsenten välejä aina käsirysyihin asti takahuoneissa. Joten varmasti Wolf Hoffman ja kumppanit eivät halunneet enää uusia 80-luvun lopun tapahtumia.

   Kun kuulin ensimmäisen kerran Mark Tornilloa Acceptin mikin varressa, heräsi ensin ajatus siitä, että nyt on etsitty vain ja ainoastaan samankaltaista lauluasaundia omaavaa kaveria kuin Udo. Mieleen hiipi Judas Priestin korvaajan etsiminen Rob Halfordille. Tim "Ripper" Owens oli tribuuttiyhtyeissä laulaessaan ja Priestiä fanittaessaan opetellut Halfordin maneerit viimeistä piirua myöten. Yhtä vain ei opettelemalla peilin edessä voi saada ja se on karisma. Olen myös sitä mieltä, että fania ei kannata hankkia bändiin jäseneksi. Siinä tehdään usein vain vääryyttä uutta tyyppiä kohtaan, jolle voi vanhojen bändiläisten puolesta syöttää mitä tahansa. Homma ei ole balanssissa.

   Epäilykset hälvenivät hyvinkin pian, kun koko albumi Blood of The Nations (2010) ilmestyi. Biisimateriaali oli vahvaa, eikä yhtye osoittanut pienintäkään epäilystä uuden tulemisen myötä vaan jyräsi metallimaailman etulinjaan Panzer IV-tankin lailla. Seuraavien levyjen, Stalingrad (2012) ja Blind Rage (2014), myötä meno senkun parani. Enää ei kukaan epäillyt Tornillon sopivuutta Acceptin lavan etulinjaan.


Nyky-Accept on porukka kovakuntoisia heviukkoja.

    Uuden levyn myötä olen törmännyt eri forumeilla aika paljon kommenteihin, jotka toteavat levyn olevan hyvä, mutta ei pärjää  kolmelle edeltäjälleen. Pahimmat huutelijat ovat väittäneet kuulleensa Hoffmannin riffit jo kolmeen kertaan edellisten levyjen myötä. Onko bändin taiteellinen sammio siis tyhjenemässä? Eka sinkun ja levyn nimibiisin myötä innostuin nyökyttelemään päätäni tyyliin ihan jees, mutta toisen kipaleen levyltä kuultuani olin myyty. Koolaid tärähti ja kovaa. Se on mielestäni yksi kovimpia Accept-veisuja vuosiin. Tarina vuoden 1978 Jim Jonesin johtamasta Kansan temppelistä on aina hirvittävyydellään  kiinnostanut. Nopealla nettivilkaisulla huomasin, että Kool-Aid -juomajauhetta on edelleen saatavilla. Toivottavasti Acceptin lakimiehet ovat tarkistaneet pykälät tarkkaan :). Luultavasti tuo hieman poikkeava kirjoitusasu pelastaa raastuvalta. Taidanpa tilata pari pussillista greipinmakuista Kool-Aidia itsekin.

    Wolf Hoffmannilla lienee ollut sävellystyön ohessa muutakin mietittävää, sillä rumpali Stefan Schwartzmann ja kitaristi Herman Frank olivat jättäneet yhtyeen ja Wolf on joutunut viemään ilmoituksia saksalaisten levykauppojen seinille: "Haetaan asiansaosaavia soittajia hevibändiin."  Uudet jannut kitaristi Uwe Lulis ja rumpali Christopher Williams istuvat porukkaan ainakin maallikon korvaan ihan pätevästi. Uuden levyn biiseistä edellä mainittu Koolaid ja varsinkin riemastuttava Analog Man kumartavat melkoisesti kasari-Acceptin suuntaan, mikä on ainakin meikäläisen makuun hyvä juttu ja saa hymyn huulille.

     Kyllähän tämä levynä vakuuttaa. Avausraita Die by the Sword sisältää kaikki ne nyky-Acceptin elementit, joista bändi on tunnettu. Toimivaa kamaa lähes koko levy. Ehkä ainoastaan No Regrets levyn viidentenä raitana ei saa varauksetonta ihailuani. Kappaleen keskinkertaisuutta korostaa, että sitä edeltää neljää erittäin vahvaa Accept-viisua. Myöskään levyn lopettava Race to Extinction ei nouse niihin mittoihin joihin tämän levyn toivoisi päättyvän. Ilmaan jää hieman löysän pierun haju kaiken hyvän päätteeksi. Yritys on kyllä kappaleen kohdalla kova, mutta jotenkin odotin loppuun kunnon paukkua. Mutta kyllähän tämä kuitenkin kokonaisuutena maistuu ja toimii kuin kesämökin puucee.

    Onko siis Accept enää sama yhtye kuin vuonna 1979 esikoislevyn aikoihin? Ei ole ja hyvä niin. Huomattavasti enemmän yhtäläisyyksiä löytyykin jo siihen 83-87 Acceptiin. Innolla odotan tulevia keikkoja. Ensin Udo täräyttää Turun Gongissa 15.11. Accept-klassikoista koostuvan keikkansa ja 17.2. Accept Logomossa näyttää toivottavasti mistä kana pissii. Molempiin liput on jo hanskassa.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti